VÄÄNA-JOESUU-LAULASMAA

Aikainen ylösnousu hyvin nukutun yön jälkeen. Oudon näköinen vartiotorni-guesthouse jää taakse ja jatketaan rantaa pitkin eteenpäin. Joutsenia on paljon ja se mikä lisää rauhallista äänimaisemaa, niin mitään moottori-tai muitakaan veneitä ei kulje missään. Liekö rannat liian kivikkoisia.

Kävellään korkean rantatörmän eli klintin päällä. Tämä on joku superpitkä 1600 km pitkä klintti. 

Pian saavutaan Keila-Joesuun kartanon puistoon. Kohta puiston puiden välistä pilkottaa myös kartano tai pieni linnahan tuo itseasiassa on.

Kartano on perustettu 1600- luvulla. Nykyinen päärakennus on vuodelta 1833. Vieressä pärskyy Viron kolmanneksi suurin vesiputous. Paikka suorastaan vilisee koululuokkia ja päiväkotiryhmiä. Vähän säälittää pienet naperot joiden on kuunneltava pitkiä selostuksia kartanon ja puiston historiasta.

Keila-Joesuun nähtävyyksien jälkeen kulku jatkui kohti Laulasmaata. Laulasmaalta löytyy kylpylä ja kylpylässä ravintoloita eli omat hätävararuokapöperöt ovat saaneet olla edelleenkin odottamassa. Ruokaillessa vaihdettiin ajatuksia mukavan suomalaispariskunnan kanssa.

Majoituttiin vihreään Maijan emännöimään taloon. Isolla parvekkeella on mukava istuskella teetä hörppimässä ilta-auringossa. Jälleen olemme talon ainoat majoittujat.

TALLINNA - TABASALU- VÄÄNA-JOESUU

Aamulla herättiin pilviseen aamuun, mutta aika nopeasti sää kirkastui. Heti aluksi oli turvauduttava bussiin, koska Tabasalusta ei löydy yhtään majapaikkaa, niin oli jo etukäteen päätetty mennä bussilla Tabasaluun ja aloittaa vaellus sieltä kohti Vääna-Joesuuta. Kun Tabasalussa kaupasta ostettiin evästä mukaan, niin meidän seuraan lyöttäytyi eläkeläispappa polkupyörineen. Kovasti oli innokas kertomaan tarinoita paikan historiasta ja meidän oli ihan välttämättä tultava katsomaan yksi hieno näköalapaikka. Tosiasiahan on ettei kävelijä kauhean mielellään lähde tekemään ylimääräisiä koukkauksia. Päästiin sentään ukosta vihdoin eroon.

Rannikolla tuntui olevan luonnonsuojelualue toisensa perään. Vuokot kukkivat ja linnut lauloivat. Helppokulkuista polkua kuljettiin rannikkoa pitkin. Ei yhtään ymmärretty, miksi tämä osuus oli reitin esittelyssä ilmoitettu haastavaksi ja suositeltu vain kokeneille vaeltajille! No, ehkä me sitten ollaan niin kokeneita vaeltajia, että reitin haastavuus ei meille oikein auennut. 20 km kaunista rannikkopolkua ei tarjonnut suuria haasteita, mutta sitäkin viehättävimpiä maisemia. Todettiin kuinka hienoa on kävellä, kun ei ole liian kuuma. Viimeisimmillä vaelluksilla Italiassa on pahimmillaan ollut +34 astetta. Tämä raikas kevätsää, jota leuto merituuli viilentää on meille yhtä juhlaa lämpötilan puolesta.

Rantajyrkänteet on aika hienoja, kun kalkkikivi kuluu luoliksi ja seinänteiksi.

Hiekka on vaaleaa ja hienoa. Uimareita ei vielä näy, mutta parikin koululuokkaa. Toiselle porukalle selvästikin pidettiin historian tuntia rannalla.

Evästauko vapauden patsaalla. Ensimmäistä kertaa meillä on termospullo mukana vaelluksella. Aika kiva juodateetä eväiden seuraksi.

Meidän seuraava majapaikka löytyy aivan rannalta. Talo on joku entinen Neuvostoliiton aikainen valvontapaikka, mutta nykyisin ihan viihtyisä guesthouse. Omistajat eivät näin sesongin ulkopuolella ( kesällä tämä on vilkas surffipaikka) ole paikalla, mutta ollaan saatu paljon ohjeita tekstitse monimutkaisista ovikoodisysteemeistä. Eikä ne ovet ja portit meinaa sitten tietenkään millään aueta! Onneksi apuun rientää nuori ystävällinen nainen, joka osaa suomeakin. Hänkin pitää ohjeita sekavina ja yhdessä ihmetellään. Talo vaikuttaa tyhjältä, muita majoittujia ei taida olla. Lopulta saadaan portit ja ovet auki kun nainen soittaa vihdoin paikan omistajalle ja saa ohjeet viron kielellä. Rauhallinen yö tiedossa hiirenhiljaisessa talossa.

TALLINNA NOBLESSNERI

Vaellusjalat on lähtökuopissa, mutta Tallinna vaatii meiltä yhden yön majoittumisen, että päästään heti aamutuimaan liikkeelle huomenna.

Olihan näitä virolaisten hassun näköisiä igluja sitten edes kerran kokeiltava yöpymiseen.

Ja kun alkuhämmennyksestä toipuu, niin ovathan nämä iglut aika sympaattisia, vähän sellaisia hobittimajoja. Eivät tietenkään vedä vertoja meidän jurtalle, mutta näissä on oma hullu viehätyksensä. Ulkopuoli igluissa näyttää kattopäreiltä ja liekö tervattu tai ainakin näyttää tervatulta.

Kuten jurtassakin, niin äänieristys on iglussa olematon. Jos meillä maaseudulla ääniongelmia jurtassa aiheuttavat lähinnä linnut, niin täällä kaupungissa ääntä on toki enemmän. Onneksi nyt on kuitenkin maanantai ja toukokuu eli suht hiljaista sentään. Aikaisin nukkumaan ja huomenna kukonlaulun aikaan liikkeelle.

RANNIKKON VAELLUSREITTI TALLINNASTA ETELÄÄN

Vaelluskengät on taas rasvattu! Päätettiin välillä vaihtaa Italian vuoristoreitit nousuineen ja laskuineen vähän tasaisempaan maastoon. Rannikon vaellusreitti kulkee Virossa nimellä Rannikun matkarada. Se on on osa Baltic trails vaelusreittiä, joka kulkee Viron, Latvian ja Liettuan rannikkoa pitkin. Baltic trails taas on osa pitkää E9 Euroopan rannikkovaellusreittiä, joka kulkee kymmenen maan kautta Virosta Portugaliin, vaatimattomat 5200 km! Olisipa kiva tietää onko kukaan vaeltanut koko reittiä alusta loppuun. No, me ei nyt ihan heti suunnata Portugalia kohti. Aluksi vähän vaatimattomammin Tallinnasta kohti Haapsalua. Huomenna lisää.

Päivä 13 Ultima tappa, viimeinen osuus Pontremoliin

Jätimme aamulla hyvästit Casa Mallarinon Sergiolle ja Christinalle ja tietysti koko suurelle eläinmäärälle myös. Olipas sydämellinen ja huolehtivainen isäntäväki. Sergio ajoi meidät autollaan kaupunkiin juna-asemalle, osti junaliput, leimasi ne ja katsoi vielä että olemme varmasti oikealla raiteella odottamassa Pontremoliin menevää junaa.

Niin mukavaa kuin onkin, että sinusta huolehditaan, niin ei me nyt ihan avuttomia sentään olla.

Junamatka Pontremoliin kesti todellakin vain 20 minuuttia ja kulki lähes koko matkan tunnelissa, vuorten ali. Samojen vuorten ali, joiden yli me oltaisiin kavuttu jos olisi vaellettu vielä tämä viimeinen väli Borgotarosta Pontremoliin. Vähän harmitti, että viimeinen väli jäi kokematta, mutta 32 kilometriä, paljon korkeuseroja ja reitti merkitty hyvin vaativaksi ei kuulostanut oikein hyvältä ajatukselta heti noroviruksen jälkeen.

Pontremoli vaikuttaa heti ensi silmäyksellä kivalta pikkukaupungilta. Asukkaita vain reilu 7000 ja korkealta katselee linna. Pontremolin sanotaan myös olevan portti Apenniineille, vaikka meille se oli ennemminkin takaportti. Tämä kaupunki on myös portti Toscanaan. Borgotarossa oltiin vielä Emilia-Romagnan maakunnassa ja vuorten toisella puolella Pontremolissa jo Toscanassa. Pontremolissa on asuttu jo ainakin 1000 ekr. Rooman valtakunnan aikainen nimi oli Apua. Ja myös Dante on oleillut näillä seuduilla.

On aina kummallista muuttua vaeltajasta tavalliseksi turistiksi. Yhtäkkiä kukaan ei olekaan enää kiinnostunut mistä olet tulossa tai minkä maalainen olet. Sinulle ei tullakaan enää spontaanisti juttelemaan, iloiset tervehdykset ja hyvän vaelluksen toivotukset eivät enää seuraakaan sinua. Tulee vähän haikea olo kun kulku vaeltajana loppuu. 

Via degli Abati oli vaativa vaellus. 190 km vuoristossa, vähäisesti palveluja ja välimatkat oli mietittävä tarkkaan. Kivikkoiset polut eivät aina ole herkkua jaloille ylä- eikä alamäkeen. Muita vaeltajia ei näy, ainakaan tähän aikaan vuodesta, mikä on harmi, aina olisi välillä kiva vaihtaa kokemuksia. Tätä vaellusreittiä kuulemma vaelletaan hyvin vähän juuri sen vaativuuden vuoksi. Hyvä että en tiennyt sitä etukäteen, sillä olisin saattanut päätyä valitsemaan jonkin toisen reitin, mutta se olisi ollut sääli. Sillä Via degli Abatilla vuoristossa, lähes joka päivä koki sellaista hiljaisuutta etten ole missään kokenut sellaista ja minä kuitenkin asun maaseudulla Hämeessä, enkä missään suurkaupugissa. Apenniinien vuoristoon muuttaakin ihmisiä jotka ovat väsyneet kaupunkien meluun ja hulinaan. Tapasimme tällaisia vuoristosta rauhaa etsiviä. Joku oli Pariisista, joku Milanosta, Saksasta jne. En ihmettele, hiljaisuus oli uskomatonta. Hiljaisuuden lisäksi parasta oli myös kohtaamiset kaikkien mielenkiintoisten ihmisten kanssa. Heistä kaikista jäi joku muisto sydämeen.

Jatkamme lomaamme vielä muutaman päivän tavallisina turisteina. Majoituimme pienelle oliiviöljytilalle kävelymatkan päähän Pontremolista. Kiitos kun vaelsit mukanamme! 😊

Päivä 12 Casa Mallarinossa

Tästä päivästä tulikin pakollinen vapaapäivä. Norovirus iski yöllä ja vaikka tauti onkin jo ohimenossa, on olo vielä sen verran heikko, että oli viisainta jäädä tähän mukavaan majapaikkaan lepäilemään ylimääräiseksi päiväksi.

Meitä kyllä pidetään kuin kukkaa kämmenellä. Christina- emäntä keittelee meille teetä ja tuo korppuja. Sergio lähti aamulla käymään kaupungissa ja kysyi mitä tarvitsemme. Pyysimme tuomaan banaaneja, kivennäisvettä, lemon sodaa ja jogurtteja. Sergio ei sitten tuonutkaan mitään kaupan tavallisia jogurtteja, vaan oli käynyt varta vasten jostain vuorilta hakemassa kaverinsa tekemiä jogurtteja, jotka ovat kuulemma parhaita.

Huomenna todennäköisesti menemme junalla Pontremoliin, meidän reittimme päätepisteeseen. Se kestää vain 20- minuuttia! Koska tämänpäiväinen vaellusetappi jäi kävelemättä, tulisi huomisesta etapista liian pitkä yli vuorien. Ja majoitus on jo aikaa sitten varattu Pontremolissa.

Päivä 11, Brugnolan kylästä Borgotaron kaupunkiin

Manuela loihti meille eilen illalla mielenkiintoisen vegaanisen neljän ruokalajin illallisen. Manuela on erityisesti perehtynyt Emilia-Romagnan alueen perinteiseen ns köyhään keittiöön. Vuoristoinen alue on ollut köyhää seutua ja ruokaa on koitettu keksiä kaikesta mahdollisesta, mm villivihanneksia on käytetty paljon ja lihaa ei juuri lainkaan, mikä tietysti sopii hyvin vegaanihenkeen. Manuela on myös julkaisemassa lähitulevaisuudessa aiheesta keittokirjan. Ruoka oli hyvää, mutta vähän ihmetytti, että ateriassa ei ollut mitään tuoretta, ei vihanneksia eikä hedelmiä, öljyä sen sijaan oli käytetty runsaasti, mikä kokonaisuudesta vähän raskaan. Viini oli paikallisen pientuottajan valmistamaa.

Jätettiin aamulla hyvästit Manuelalle ja hänen mukavalle perheellensä ja valtavalle eläinmäärälle. Valtavan kokoinen 9- vuotias laumanvartijakoira vietti jo hyvin ansaittuja eläkepäiviään. Koira oli aikoinaan kohdannut kaksi kertaa suden ja selvinnyt hengissä ja hengissä olivat säilyneet myös koiran vartioimat lampaat.

Meillä oli valittavana muutamakin reitti Borgotaron kaupunkiin ja valittiin se helpompi vaihtoehto, jossa olisi vähemmän korkeuseroja. Aika pian saavuttiin Osaccan kylään jossa vanhahko pariskunta puhdisti sieniä aamuauringossa talonsa seinustalla. Meidän oli kirjoitettava nimemme heidän vieraskirjaansa kunhan olivat ensin arvuutelleet mistä tulemme. Saksasta? Hollannissa? Norjasta? Suomi ei ole koskaan vaihtoehto.

Vaellus jatkui kauniissa maisemissa ja linnunlaulun säestämässä hiljaisuudessa.

Välillä päästiin jo havumetsävyöhykekorkeudelle! Onneksi oli hiukan viileämpää kuin edellisenä päivänä, vaikka aurinko helottikin.

Polun varrella lehmähevonen!

Borgotaron kaupunki tai virallisesti Borgo Val di Taron kaupunki sijaitsee alhaalla laaksossa vuorten ympäröimänä. Näimme kaupungin vuorilta jo monta tuntia ennen kuin saavuimme sinne.

Yllättäen meitä vastaan käveli sunnuntaivaeltajia koirien kanssa. Iloisesti tervehdittiin!

Borgotaron kaupunki osoittautui ihan kivaksi pieneksi kaupungiksi, josta majapaikkamme isäntä Sergio kävi autolla noutamassa.

Sergio oli englannin kielen taitoisena ystävällisesti auttanut meitä Grazzin majapaikan varaamisesta ja oli nyt hienoa, että saatiin autokyyti korkealle vuorille Casa Mallarinoon.