Päivä 8, Viimeinen etappi Montebudellosta takaisin Vignolaan

Kukko herätti meidät aamulla kirjaimellisesti kukonlaulun aikaan. Viimeinen etappi olisi lyhyt matka takaisin Vignolaan, samalle linnan aukiolle, josta olimme lähteneet noin viikko sitten.

Aika kaunista tammikujaa lähdettiin laskeutumaan.

Seuraava kylä olisi Savignano sul Panaro. Tuo viinitila, jossa olimme yöpyneet oli itseasiassa Montebudellon kylää ja nyt laskeuduttiin kohti vähän isompaa kylää eli Savignanoa. Siellähän oli tietysti myös linna.

Kaunista joenranta polkua pitkin sitten kuljettiin kohti Vignolaa.

Kunnes jo näkyi Vignolan linna, josta lähdettiin liikkeelle noin viikko sitten.

Samasta kirjakaupasta, josta lähtiessämme saimme vaeltajan passit, saamme nyt testimoniumit eli todistukset. Pieni muisto tästä retkestä ja näistä hetkistä.

Cammino de'll Unionen oma sivusto kuvailee reitin päätöstä runollisesti: "

Viidessä päivässä olemme siirtyneet tasangoilta vuorille, kävelleet Lambrusco-rypäleiden ja kastanjalehtojen rivistöissä ja kohdanneet vuosisatoja vanhoja tammipuita. Olemme hämmästyneet paikoista, jotka luonto on antanut meille pyytämättä mitään vastineeksi, paitsi niiden säilyttämistä ja hoitamista. Hitaan tahtimme ansiosta olemme löytäneet alueen, joka on täynnä historiaa, hyvää ruokaa ja aitoja hymyjä.

Nyt voimme kohottaa maljan, ja olkoon siitä hyvä Grasparossa."

Me suuntaamme vielä Brisighella nimiseen kylään, josta teemme päivävaelluksia. Lyhyistä poluista kertonee joku muu. Pitkillä poluilla tavataan taas joskus myöhemmin.

Kiitos jos vaelsit kanssamme!

Päivä 7, Guigliasta Savignano sull Panaroon

Olimme majoittuneet isoon taloon Vignolassa. Muita ei ollut. Aamiainen oli katettu meille valmiiksi ja itse sai keitellä kahvit. Pelkkää makeaa tarjolla, niinkuin täällä on tapana aamiaisella, mutta oli se emännän leipoma omenapiirakka ihan hyvää.

Lähdettiin käymään linnalla, kun se oli jäänyt eilen vierailematta.

Ei linna tietenkään ollut auki. Oli maanantai aamu. Siispä evästäydennyksen jälkeen kohti päivän kohdetta.

Viinitarhoja täällä riittää. Ilmeisesti ilmasto suosii juuri viininviljelystä, mutta jos ilmasto muuttuu vielä paljon lämpimämmäksi, ilmastonmuutoksen takia, on siirryttävä oliivin viljelyyn.

Lähestytään kohti Castello di Serravallen kylää. Ollaan aika korkealla ja laskeudutaan alas, jonka jälkeen alkaa rankka kiipeäminen ylöspäin. Ollapa lintu, niin olisi lentänyt tänne hetkessä.

Castello di Serravalle on pienen pieni kylä linnan muurien sisällä. Museokin löytyisi, jos olisi auki.

Lämpöä on aikalailla ja juuri kun kuljemme kivaa ruusupensaiden reunustamaa polkua, alkaa kuulua ukkosen jyrinää, jostain kaukaa Apenniinien takaa.

Täällä kasvaa myös mulperipuita. Hedelmä muistuttaa vadelmaa, mutta aiheuttaa vatsavaivoja. Ukkosen jyrinä kiristää kävelytahtia kummasti, ainakin minulla. Lauri on sitä mieltä, että ukkonen on vielä niin kaukana, että ei syytä huoleen.

Ilmoitamme emännällemne tekstiviestillä, että saavumme noin puolen tunnin sisällä.

Otto Logiuraton luomuvinitilaa ei suinkaan omista Otto Logiurato, vaan vaimon nimi on Julia Otto ja isännän nimi Stefano Logiurato. Siitä tämä vähän hämmennystä herättävä viinitilan nimi.

Julia on luvannut ystävällisesti hankkia meille etukäteen ruokatarpeita, joista voimme illalla kokkailla itse illallista. Muita majoittujia ei ole ja isäntäväki asuu hiukan kauempana.

Toki myös viiniä on tarjolla.

Julia esittelee meille huoneiston ja tuo vielä meille lisäruokaa ja aamuksi marmeladia.

Juuri kun olemme ehtineet käydä suihkussa ja keittää vähän kahvia, ilmestyy isäntä Stefanokin paikalle. Kuvaavat meistä videota, hyvänen aika! Koska olemme muka kuuluisia! 

Ilta-aurinko paistaa meidän yöpymistalomme terassille. Kolmen kilometrin päästä alarinteestä kuuluu kirkonkellojen soitto.

Päivä 6, Montalbanosta Guigliaan

Päivä valkeni jälleen aurinkoisena. Montalbanon majapaikkamme alakerran ravintolassa oli edellisenä iltana iloittu ja juhlittu Vapautuksen päivää iltamyöhään. Olisimme olleet valmiita nukkumaan jo yhdeksän jälkeen, mutta eihän se onnistunut, sen verran huono äänieristys oli. Mietimme, että toivottavasti isäntä jaksaa sitten seuraavana aamuna herätä laittamaan meille aamiaista puoli kahdeksaksi, niinkuin oli luvannut. Yllättäen aamiainen odotti valmiina jo seitsemän jälkeen ja kävelemässä polulla oltiin jo puoli kahdeksalta. Tämä olikin hyvä, koska matkasta tänään oli tulossa pitkä ja jo etukäteen vähän huoletti matkan pituus.

Hyvin lähellä oli Zoccan pikkukaupunki. Kun tulee puhetta Zoccasta, italialaiset muistavat aina mainita, että Zocca on Vasco Rossin kotikaupunki. Ihmettelin että mikä ihmeen Vasco Rossi? Joku poliitikko? Selvisi että Vasco Rossi on kuuluisa laulaja, jonka lauluja kaikki italialaiset tuntevat. Nyt 73-vuotias laulaja on edelleenkin kaikkien tuntema. Vähän niinkuin italialaisten Juice tai Pate Mustajärvi. Vasco Rossin äiti asuu edelleen Zoccassa ja kun Vasco käy Zoccassa hän saattaa piipahtaa paikallisessa Bipap - baarissa. Tässä baari, mutta me ei piipahdettu, jätettiin Zocca heti kun oli saatu pakolliset eväsostokset hankittua.

Niittyleinikkejä oli niityt keltaisenaan.

Montecoronen kylää lähestyttiin. Pahaenteisesti Monte -alku viittaa aina siihen, että kaupunki tai kylä on jollain kukkulalla.

No ihan sympaattinen kylä kuitenkin. Pieni evästauko ja kirkon vierestä kukkulalta näkyi Pyhän Andrean kivi, joka perimätiedon mukaan parantaa kaikki vaivat ja sairaudet. 

Pitihän sinne kivelle sitten myös kavuta, vaikka ei mitään erityisiä vaivoja ollutkaan.

Ja taas jatkettiin matkaa, aika kivaa puronvartta pitkin. Puron varrelle oli laskeuduttu yhtämittaisesti yli tunnin ajan. Mietittiin, että millainen nousu meillä mahtaakaan vielä olla edessä iltapäivän helteessä, kun kylän nimessä on taas tuo monte. Monteorsello.

Siellähän se oli kukkulalla ja onneksi kirkon vierestä löytyi vieläpä vähän ränsistynyt kahvibaari, mistä ei ollut tietoa missään kartoissa eikä oppaissa. Kahvin ja sitruunalimonadin voimalla eteenpäin. Omatoimisesti sai myös leimata vaelluspassinsa. Torven merkitys jäi vähän epäselväksi.

Kello oli jo melkein viisi kun päästiin vihdoin Guigliaan. Näyttää täälläkin olevan upea linna, mutta sen tutkiminen on jätettävä huomiseksi.

Päivä 5, Pieve di Trebbiosta Montalbanoon

Emäntämme Barbara loihti herkullisen aamiaisen. Vaikka puoli yhdeksän tuntui aluksi vaeltajalle myöhäiseltä, niin harmi haihtui muunmuassa näitä mansikka- nutella täytteisiä crepesejä syödessä.

Barbara on toistaiseksi ollut yksi niistä harvoista, joka ei yhtään ihmetellyt sitä, että olemme Suomesta. No, Barbara onkin itse alunperin Puolasta. Ehkäpä siinä syy. Aika jännä määrätietoinen nainen. Oli 10 vuotta sitten ostanut tämän 700 vuotta vanhan rakennuksen ja kunnostanut sen bed and breakfast paikaksi. Kertoi, että  hän ei halua tehdä liikaa töitä, hän haluaa että välillä on vain aikaa istua rapulla, polttaa tupakkaa ja ihailla maisemaa. 

Ja maisemaa täällä tosiaan riittää. Lähestymme kivipaaseja.

Kivipaaseille ei voi mennä kiipeilemään, mutta viereiselle kukkulalle on tehty oikein kiviportaat kiipeilynhaluisille.

Aika pelottavan jyrkkää on, mutta ei täällä sen kummemmin ole mitään varoituksia huonojalkaisille.

Lähdemme kansallispuiston poluille ja ihmettelemme väkimäärää. Hirveästi ihmisiä polulla, kun tähän asti on ollut ihan autiota. Niin tosiaan tänään on kansallinen vapaapäivä 25.4. Vapautuksen päivä. Jos on hyvä sää, kuten nyt, italialaiset lähtevät perhekunnittain liikkeelle. Usein ollaan puistossa piknikillä. Vähän niinkuin Suomessa vappuna. Täällä taitaa vaan sää sallia moisen useammin kuin Suomessa. Tai lähdetään yhdessä syömään tai retkeilemään.

Kun reittimme kääntyy jyrkälle vuoripolulle. Vapaapäivän viettäjät katoavat kuin taikaiskusta. Seuraavat helpompaa polkua. Noustaan todennäköisesti tämän reitin korkeimmalle kohdalle Monte della Rivalle. Näköalat ovat hienot ja eväspöytiäkin löytyy 

Kaksi poikaa Napolista on tullut vuorelle viettämään vapaapäivää, grillaamaan ja ottamaan aurinkoa. Toinen kertoo haaveilevansa, että pääsisi joskus Lappiin.

Kun aletaan laskeutuminen alas kohti Montalbanon kylää, vastaan tulee iso porukka pikkunaperoita vanhempineen. Ovat kyllä nousseet aikamoisen matkan polkua ylöspäin.  Osalta on jo riisuttu paitakin päältä, kun on tullut niin kuuma. Hatunnoston arvoinen retki heillä. Suomalaiset vanhemmat eivät todellakaan kuvittelisi lähtevänsä näin pitkälle vuoripolulle ylöspäin näin pienten kanssa. Silti ihmeen hyvin tuntuivat jaksavan.

Polun varressa, suojeltu kasvi villi orkidea!

Majapaikkamme löytyy heti kun laskeudumme pienen pieneen Montalbanon kylään. Antica Osteria la Canonica. Sympaattinen pieni ja unelias pikkukylä. Jäädään odottamaan illallista. Kuten normaalia, cena eli illallinen tarjoillaan täällä sette mezzo eli puoli kahdeksalta. 

Päivän hevonen 🐴 

Päivä 4. Marano sul Panarosta Pieve di Trebbioon

Pilvetön taivas kahdeksalta aamulla ja Maria junior vilkutteli meille iloisesti hyvästiksi. Hän oli juuri lähdössä töihin. Majoitusbisnes olikin hänelle vain sivutulo. Oli huomannut instagramissa kirjakaupan mukavan naisen ottaman kuvan meistä ja pyysi lupaa saada käyttää samaa kuvaa omassa mainonnassaan, tyyliin; katsokaa suomalaiset yöpyivät minun luonani! Niin kiva paikka ja mukava Maria, että kaikinmokomin käytä vain kuvaa jos haluat.

Maranon keskusaukiolla kasvaa suuri tammi. Kansanlaulun mukaan, jos mies kiertää tammea, ilmestyy nuori maranolaisneito, eikä mies pysty enää koskaan lähtemään pois Maranosta. Lauri kiersi tammea, mutta ei kyllä yhtään neitoa ilmestynyt. 😂

Lähdettiin seuraamaan Panarojoen varren luontopolkua kuusi kilometriä. Samaa polkua kuljettiin jo alkumatkasta kun lähdettiin Vignolasta ensimmäisenä päivänä. Helppoa ja tasaista.

Välillä kauniita ja suuria sinisten kukkien kenttiä. Ei aavistustakaan mitä kukkia.

Tullaan Rocca Malatinan kansallispuiston laidalle. Alkaa nousu ylöspäin. Onneksi meillä on tänään varsin lyhyt matka seuraavaan majapaikkaan, niin voidaan hyvin rauhallisesti nousta ylöspäin. Ilmeisesti nyt seuraavat kaksi päivää kuljetaankin suurimmaksi osaksi kansallispuiston alueella.

Jossain kaukana siintää jo Apenniinien lumihuippuiset vuoret.

Tullaan kuin satumetsään, Sentiero dei Ponticelli. Pikkuisten puusiltojen polku. Pieniä puron ylittäviä puusiltoja on lyhyellä matkalla purometsässä ainakin toistakymmentä. Sekoan jossain vaiheessa laskuista. Kaikki sillat on nimetty paikallisten eläinten tai kasvien mukaan. Pähkinäsillan ympärillä kasvaa pähkinäpensaita ja samalla alkaa kuulua lähistöltä villisikojen röhkintää. Taitavat pitää pähkinöistä. 😱

Opaskirjassa selitetään moneen otteeseen jostain setä Teofilosta, jonka kohtaat kohtapuoliin. Yhtään ei kerrota mikä ihme tämä mysteerinen setä Teofilo oikein on. Kohta meitä vastaan asteleekin polulla vanhempi herrasmies kauluspaidassa. Hän puhuu erinomaista englantia ja hyvästelee lopulta meidät kohteliaasti. Erinomaisen ilahtuneena siitä, että oli päässyt tapaamaan suomalaisia. Ajattelemme että siinä hän nyt oli, setä Teofilo. Mutta miten hänet voidaan mainita opaskirjassa? Ei kai hän nyt voi joka päivä kävellä täällä poluilla? 

Hetken päästä setä Teofilo paljastuukin tylsäksi puupökkelöksi! Tämä on joku biodiversiteetti juttu. Emme kauhean paljon ymmärrä italiankielisestä tekstistä.

Onneksi emme sanoneet sille kauluspaita miehelle mitään tyhmää tyyliin: "Sinähän olet varmaankin setä Teofilo?" 

Lähestytään Pieve di Trebbiota ja meidän agriturismo majapaikkaa.  Nyt näkyy jo valtavan korkuiset kivipaadet joista kansallipuisto on kuuluisa. Terävät kalliot ovat päältä päin olleet hiekkakiveä, joka on rapautunut pois ja jäljelle on jäänyt kovempi kiviaines. Agriturismo jossa yövymme on 700 vuotta vanha rakennus! Sen sijainti on myös oivallinen, täältä näkyy suoraan kallioille! Sinne suuntaamme huomenna..

Päivän kissa 🐱