Päivä 7, Guigliasta Savignano sull Panaroon

Olimme majoittuneet isoon taloon Vignolassa. Muita ei ollut. Aamiainen oli katettu meille valmiiksi ja itse sai keitellä kahvit. Pelkkää makeaa tarjolla, niinkuin täällä on tapana aamiaisella, mutta oli se emännän leipoma omenapiirakka ihan hyvää.

Lähdettiin käymään linnalla, kun se oli jäänyt eilen vierailematta.

Ei linna tietenkään ollut auki. Oli maanantai aamu. Siispä evästäydennyksen jälkeen kohti päivän kohdetta.

Viinitarhoja täällä riittää. Ilmeisesti ilmasto suosii juuri viininviljelystä, mutta jos ilmasto muuttuu vielä paljon lämpimämmäksi, ilmastonmuutoksen takia, on siirryttävä oliivin viljelyyn.

Lähestytään kohti Castello di Serravallen kylää. Ollaan aika korkealla ja laskeudutaan alas, jonka jälkeen alkaa rankka kiipeäminen ylöspäin. Ollapa lintu, niin olisi lentänyt tänne hetkessä.

Castello di Serravalle on pienen pieni kylä linnan muurien sisällä. Museokin löytyisi, jos olisi auki.

Lämpöä on aikalailla ja juuri kun kuljemme kivaa ruusupensaiden reunustamaa polkua, alkaa kuulua ukkosen jyrinää, jostain kaukaa Apenniinien takaa.

Täällä kasvaa myös mulperipuita. Hedelmä muistuttaa vadelmaa, mutta aiheuttaa vatsavaivoja. Ukkosen jyrinä kiristää kävelytahtia kummasti, ainakin minulla. Lauri on sitä mieltä, että ukkonen on vielä niin kaukana, että ei syytä huoleen.

Ilmoitamme emännällemne tekstiviestillä, että saavumme noin puolen tunnin sisällä.

Otto Logiuraton luomuvinitilaa ei suinkaan omista Otto Logiurato, vaan vaimon nimi on Julia Otto ja isännän nimi Stefano Logiurato. Siitä tämä vähän hämmennystä herättävä viinitilan nimi.

Julia on luvannut ystävällisesti hankkia meille etukäteen ruokatarpeita, joista voimme illalla kokkailla itse illallista. Muita majoittujia ei ole ja isäntäväki asuu hiukan kauempana.

Toki myös viiniä on tarjolla.

Julia esittelee meille huoneiston ja tuo vielä meille lisäruokaa ja aamuksi marmeladia.

Juuri kun olemme ehtineet käydä suihkussa ja keittää vähän kahvia, ilmestyy isäntä Stefanokin paikalle. Kuvaavat meistä videota, hyvänen aika! Koska olemme muka kuuluisia! 

Ilta-aurinko paistaa meidän yöpymistalomme terassille. Kolmen kilometrin päästä alarinteestä kuuluu kirkonkellojen soitto.

Päivä 6, Montalbanosta Guigliaan

Päivä valkeni jälleen aurinkoisena. Montalbanon majapaikkamme alakerran ravintolassa oli edellisenä iltana iloittu ja juhlittu Vapautuksen päivää iltamyöhään. Olisimme olleet valmiita nukkumaan jo yhdeksän jälkeen, mutta eihän se onnistunut, sen verran huono äänieristys oli. Mietimme, että toivottavasti isäntä jaksaa sitten seuraavana aamuna herätä laittamaan meille aamiaista puoli kahdeksaksi, niinkuin oli luvannut. Yllättäen aamiainen odotti valmiina jo seitsemän jälkeen ja kävelemässä polulla oltiin jo puoli kahdeksalta. Tämä olikin hyvä, koska matkasta tänään oli tulossa pitkä ja jo etukäteen vähän huoletti matkan pituus.

Hyvin lähellä oli Zoccan pikkukaupunki. Kun tulee puhetta Zoccasta, italialaiset muistavat aina mainita, että Zocca on Vasco Rossin kotikaupunki. Ihmettelin että mikä ihmeen Vasco Rossi? Joku poliitikko? Selvisi että Vasco Rossi on kuuluisa laulaja, jonka lauluja kaikki italialaiset tuntevat. Nyt 73-vuotias laulaja on edelleenkin kaikkien tuntema. Vähän niinkuin italialaisten Juice tai Pate Mustajärvi. Vasco Rossin äiti asuu edelleen Zoccassa ja kun Vasco käy Zoccassa hän saattaa piipahtaa paikallisessa Bipap - baarissa. Tässä baari, mutta me ei piipahdettu, jätettiin Zocca heti kun oli saatu pakolliset eväsostokset hankittua.

Niittyleinikkejä oli niityt keltaisenaan.

Montecoronen kylää lähestyttiin. Pahaenteisesti Monte -alku viittaa aina siihen, että kaupunki tai kylä on jollain kukkulalla.

No ihan sympaattinen kylä kuitenkin. Pieni evästauko ja kirkon vierestä kukkulalta näkyi Pyhän Andrean kivi, joka perimätiedon mukaan parantaa kaikki vaivat ja sairaudet. 

Pitihän sinne kivelle sitten myös kavuta, vaikka ei mitään erityisiä vaivoja ollutkaan.

Ja taas jatkettiin matkaa, aika kivaa puronvartta pitkin. Puron varrelle oli laskeuduttu yhtämittaisesti yli tunnin ajan. Mietittiin, että millainen nousu meillä mahtaakaan vielä olla edessä iltapäivän helteessä, kun kylän nimessä on taas tuo monte. Monteorsello.

Siellähän se oli kukkulalla ja onneksi kirkon vierestä löytyi vieläpä vähän ränsistynyt kahvibaari, mistä ei ollut tietoa missään kartoissa eikä oppaissa. Kahvin ja sitruunalimonadin voimalla eteenpäin. Omatoimisesti sai myös leimata vaelluspassinsa. Torven merkitys jäi vähän epäselväksi.

Kello oli jo melkein viisi kun päästiin vihdoin Guigliaan. Näyttää täälläkin olevan upea linna, mutta sen tutkiminen on jätettävä huomiseksi.

Päivä 5, Pieve di Trebbiosta Montalbanoon

Emäntämme Barbara loihti herkullisen aamiaisen. Vaikka puoli yhdeksän tuntui aluksi vaeltajalle myöhäiseltä, niin harmi haihtui muunmuassa näitä mansikka- nutella täytteisiä crepesejä syödessä.

Barbara on toistaiseksi ollut yksi niistä harvoista, joka ei yhtään ihmetellyt sitä, että olemme Suomesta. No, Barbara onkin itse alunperin Puolasta. Ehkäpä siinä syy. Aika jännä määrätietoinen nainen. Oli 10 vuotta sitten ostanut tämän 700 vuotta vanhan rakennuksen ja kunnostanut sen bed and breakfast paikaksi. Kertoi, että  hän ei halua tehdä liikaa töitä, hän haluaa että välillä on vain aikaa istua rapulla, polttaa tupakkaa ja ihailla maisemaa. 

Ja maisemaa täällä tosiaan riittää. Lähestymme kivipaaseja.

Kivipaaseille ei voi mennä kiipeilemään, mutta viereiselle kukkulalle on tehty oikein kiviportaat kiipeilynhaluisille.

Aika pelottavan jyrkkää on, mutta ei täällä sen kummemmin ole mitään varoituksia huonojalkaisille.

Lähdemme kansallispuiston poluille ja ihmettelemme väkimäärää. Hirveästi ihmisiä polulla, kun tähän asti on ollut ihan autiota. Niin tosiaan tänään on kansallinen vapaapäivä 25.4. Vapautuksen päivä. Jos on hyvä sää, kuten nyt, italialaiset lähtevät perhekunnittain liikkeelle. Usein ollaan puistossa piknikillä. Vähän niinkuin Suomessa vappuna. Täällä taitaa vaan sää sallia moisen useammin kuin Suomessa. Tai lähdetään yhdessä syömään tai retkeilemään.

Kun reittimme kääntyy jyrkälle vuoripolulle. Vapaapäivän viettäjät katoavat kuin taikaiskusta. Seuraavat helpompaa polkua. Noustaan todennäköisesti tämän reitin korkeimmalle kohdalle Monte della Rivalle. Näköalat ovat hienot ja eväspöytiäkin löytyy 

Kaksi poikaa Napolista on tullut vuorelle viettämään vapaapäivää, grillaamaan ja ottamaan aurinkoa. Toinen kertoo haaveilevansa, että pääsisi joskus Lappiin.

Kun aletaan laskeutuminen alas kohti Montalbanon kylää, vastaan tulee iso porukka pikkunaperoita vanhempineen. Ovat kyllä nousseet aikamoisen matkan polkua ylöspäin.  Osalta on jo riisuttu paitakin päältä, kun on tullut niin kuuma. Hatunnoston arvoinen retki heillä. Suomalaiset vanhemmat eivät todellakaan kuvittelisi lähtevänsä näin pitkälle vuoripolulle ylöspäin näin pienten kanssa. Silti ihmeen hyvin tuntuivat jaksavan.

Polun varressa, suojeltu kasvi villi orkidea!

Majapaikkamme löytyy heti kun laskeudumme pienen pieneen Montalbanon kylään. Antica Osteria la Canonica. Sympaattinen pieni ja unelias pikkukylä. Jäädään odottamaan illallista. Kuten normaalia, cena eli illallinen tarjoillaan täällä sette mezzo eli puoli kahdeksalta. 

Päivän hevonen 🐴 

Päivä 4. Marano sul Panarosta Pieve di Trebbioon

Pilvetön taivas kahdeksalta aamulla ja Maria junior vilkutteli meille iloisesti hyvästiksi. Hän oli juuri lähdössä töihin. Majoitusbisnes olikin hänelle vain sivutulo. Oli huomannut instagramissa kirjakaupan mukavan naisen ottaman kuvan meistä ja pyysi lupaa saada käyttää samaa kuvaa omassa mainonnassaan, tyyliin; katsokaa suomalaiset yöpyivät minun luonani! Niin kiva paikka ja mukava Maria, että kaikinmokomin käytä vain kuvaa jos haluat.

Maranon keskusaukiolla kasvaa suuri tammi. Kansanlaulun mukaan, jos mies kiertää tammea, ilmestyy nuori maranolaisneito, eikä mies pysty enää koskaan lähtemään pois Maranosta. Lauri kiersi tammea, mutta ei kyllä yhtään neitoa ilmestynyt. 😂

Lähdettiin seuraamaan Panarojoen varren luontopolkua kuusi kilometriä. Samaa polkua kuljettiin jo alkumatkasta kun lähdettiin Vignolasta ensimmäisenä päivänä. Helppoa ja tasaista.

Välillä kauniita ja suuria sinisten kukkien kenttiä. Ei aavistustakaan mitä kukkia.

Tullaan Rocca Malatinan kansallispuiston laidalle. Alkaa nousu ylöspäin. Onneksi meillä on tänään varsin lyhyt matka seuraavaan majapaikkaan, niin voidaan hyvin rauhallisesti nousta ylöspäin. Ilmeisesti nyt seuraavat kaksi päivää kuljetaankin suurimmaksi osaksi kansallispuiston alueella.

Jossain kaukana siintää jo Apenniinien lumihuippuiset vuoret.

Tullaan kuin satumetsään, Sentiero dei Ponticelli. Pikkuisten puusiltojen polku. Pieniä puron ylittäviä puusiltoja on lyhyellä matkalla purometsässä ainakin toistakymmentä. Sekoan jossain vaiheessa laskuista. Kaikki sillat on nimetty paikallisten eläinten tai kasvien mukaan. Pähkinäsillan ympärillä kasvaa pähkinäpensaita ja samalla alkaa kuulua lähistöltä villisikojen röhkintää. Taitavat pitää pähkinöistä. 😱

Opaskirjassa selitetään moneen otteeseen jostain setä Teofilosta, jonka kohtaat kohtapuoliin. Yhtään ei kerrota mikä ihme tämä mysteerinen setä Teofilo oikein on. Kohta meitä vastaan asteleekin polulla vanhempi herrasmies kauluspaidassa. Hän puhuu erinomaista englantia ja hyvästelee lopulta meidät kohteliaasti. Erinomaisen ilahtuneena siitä, että oli päässyt tapaamaan suomalaisia. Ajattelemme että siinä hän nyt oli, setä Teofilo. Mutta miten hänet voidaan mainita opaskirjassa? Ei kai hän nyt voi joka päivä kävellä täällä poluilla? 

Hetken päästä setä Teofilo paljastuukin tylsäksi puupökkelöksi! Tämä on joku biodiversiteetti juttu. Emme kauhean paljon ymmärrä italiankielisestä tekstistä.

Onneksi emme sanoneet sille kauluspaita miehelle mitään tyhmää tyyliin: "Sinähän olet varmaankin setä Teofilo?" 

Lähestytään Pieve di Trebbiota ja meidän agriturismo majapaikkaa.  Nyt näkyy jo valtavan korkuiset kivipaadet joista kansallipuisto on kuuluisa. Terävät kalliot ovat päältä päin olleet hiekkakiveä, joka on rapautunut pois ja jäljelle on jäänyt kovempi kiviaines. Agriturismo jossa yövymme on 700 vuotta vanha rakennus! Sen sijainti on myös oivallinen, täältä näkyy suoraan kallioille! Sinne suuntaamme huomenna..

Päivän kissa 🐱 

Päivä 3 Castelvetrosta Marano sul Panaroon

Tänään päästiin jo nousemaan Modenan kukkuloille ja luonnon helmaan.

Aamu ei kylläkään alkanut ihan niin aikaisin kuin olisi toivottu, koska aamiaiselle päästiin vasta kahdeksalta. Isännän tytär yritti vielä veloittaa meiltä ylihintaa majoituksesta. Onneksi minulla oli kaikki helmikuiset sähköpostit vielä tallella puhelimessa ja pystyin osoittamaan, että kyllä isäntä Claudio oli luvannut huoneen helmikuussa halvempaan hintaan. No,  itseasiassa sähköpostissa Claudio oli myös luvannut meille ilmaisen balsamiviinietikka- kierroksen ja tastingin. Koska isäntä Claudio vaikutti nyt vähän väsyneeltä ja flunssaiselta, ei sitten viitsitty lähteä kyselemään etikka- juttujen perään. Talon omasta Lambrusco Gasparossa viinistä sentään opittiin jotain mm. että poreileva viini nautitaan jääkaappikylmänä! Ja vaikka en viineistä mitään ymmärräkkään, niin olihan se todella hyvää ja raikasta.

 Hiukan jäi tästä paikasta kuitenkin vähän outo fiilis. Miksi he ovatkaan Cammino de'll Unione reitin majoituslistalla, kun tämä kaikki vaellustouhu on heille niin outoa. Heillä majoittuu normaalisti varmaankin vain autoilevia ihmisiä ja se että joku kävelee, on todella kummallista. Ei löytynyt myöskään timbraa eli leimaa meidän vaelluspasseihin.

Castelvetrossa tehtiin pakolliset eväsostokset. Kivennäisvettä kivennäisvesiriippuvaisille ja jälleen fornosta pienet pizzapalat. Näillä selvitttiin hyvin reilun seitsemän tunnin vaelluspäivästä. Oli kiva päästä ylös kukkuloille, vaikka se tietääkin paljon nousua.

Alkumatkasta oli pieniä maatiloja eläimineen.

Ja kehäkukat kukkivat! Minulla kehäkukan siemenet odottavat vielä pussissa eteisen pöydällä.

Levizzanon jälkeen, joka oli pikkukylä, jossa oli tietenkin se pakollinen linna, alkoi usean tunnin nousu. Nousu päättyi vihdoin viimein kukkulalle nimeltään Tre Croci eli kolme ristiä. Tuli vähän dramaattinen kuva, kun puhelin alkoi jostain ihmeen syystä ottaa vain värittömiä kuvia???

Ajateltiin, että nyt vihdoin alkaa laskeutuminen alas kun oltiin sentään tämän päivän reitin korkeimmalla kohdalla. Tämän päivän kohde Marano sul Panaro tarkoittaa siis Marano Panaro-joen varrella. No, ei se laskeutuminen tietenkään niin suoraviivaista ollutkaan, välillä noustiin taas kuin etanat painavien rinkkojemme kanssa ylämäkeen. Maalaistalon pihalla vanha pappa koiran kanssa oli ihan tohkeissaan, kun noin isojen rinkkojen kanssa kuljetaan.  Ei, emme ole saksalaisia, vaan Suomesta. Alkaa se tavanomainen Suomen ihmettely. Jalkoja väsyttää ja rinkka painaa, ja vähän hiertää olkapäitä, pitää  yrittää vähitellen kohteliaasti päästä jatkamaan matkaa.

Vaikka välillä tuntuu, että kävelemme tosi hitaasti, niin kävelemme kuitenkin juuri samaa nopeutta, kuin opstauluissa  informoidaan välimatkoista.

Miksiköhän linnoja on täällä rakennettu jokaikiseen,  muutaman talon pikkukylään? Ylemmässä kuvassa Denzanon kylä, jossa todellakin vain muutama talo, mutta myös linna ja kirkko toki! 

Saavuttiin Marano sull Panaroon. Kahden Marian talo, Casa due Maria. Nuorempi Maria ( vanhemman Marian tytär) otti meidät sydämellisesti vastaan. Täällä meidän vaellusreittimme, toisin kuin edellisessä paikassa, tunnettiin hyvin. Maria tosin ihmetteli kovasti, miten ihmeessä suomalaiset ovat löytäneet tänne, kun yleensä täällä vaeltaa vain italialaisia. Me merkilliset suomalaiset! 😂

PS. Päivän kissa jäi kuvaamatta, kun kaikki tämän päivän kissat olivat hurjan arkoja. 🐱