Päivä 4. Marano sul Panarosta Pieve di Trebbioon

Pilvetön taivas kahdeksalta aamulla ja Maria junior vilkutteli meille iloisesti hyvästiksi. Hän oli juuri lähdössä töihin. Majoitusbisnes olikin hänelle vain sivutulo. Oli huomannut instagramissa kirjakaupan mukavan naisen ottaman kuvan meistä ja pyysi lupaa saada käyttää samaa kuvaa omassa mainonnassaan, tyyliin; katsokaa suomalaiset yöpyivät minun luonani! Niin kiva paikka ja mukava Maria, että kaikinmokomin käytä vain kuvaa jos haluat.

Maranon keskusaukiolla kasvaa suuri tammi. Kansanlaulun mukaan, jos mies kiertää tammea, ilmestyy nuori maranolaisneito, eikä mies pysty enää koskaan lähtemään pois Maranosta. Lauri kiersi tammea, mutta ei kyllä yhtään neitoa ilmestynyt. 😂

Lähdettiin seuraamaan Panarojoen varren luontopolkua kuusi kilometriä. Samaa polkua kuljettiin jo alkumatkasta kun lähdettiin Vignolasta ensimmäisenä päivänä. Helppoa ja tasaista.

Välillä kauniita ja suuria sinisten kukkien kenttiä. Ei aavistustakaan mitä kukkia.

Tullaan Rocca Malatinan kansallispuiston laidalle. Alkaa nousu ylöspäin. Onneksi meillä on tänään varsin lyhyt matka seuraavaan majapaikkaan, niin voidaan hyvin rauhallisesti nousta ylöspäin. Ilmeisesti nyt seuraavat kaksi päivää kuljetaankin suurimmaksi osaksi kansallispuiston alueella.

Jossain kaukana siintää jo Apenniinien lumihuippuiset vuoret.

Tullaan kuin satumetsään, Sentiero dei Ponticelli. Pikkuisten puusiltojen polku. Pieniä puron ylittäviä puusiltoja on lyhyellä matkalla purometsässä ainakin toistakymmentä. Sekoan jossain vaiheessa laskuista. Kaikki sillat on nimetty paikallisten eläinten tai kasvien mukaan. Pähkinäsillan ympärillä kasvaa pähkinäpensaita ja samalla alkaa kuulua lähistöltä villisikojen röhkintää. Taitavat pitää pähkinöistä. 😱

Opaskirjassa selitetään moneen otteeseen jostain setä Teofilosta, jonka kohtaat kohtapuoliin. Yhtään ei kerrota mikä ihme tämä mysteerinen setä Teofilo oikein on. Kohta meitä vastaan asteleekin polulla vanhempi herrasmies kauluspaidassa. Hän puhuu erinomaista englantia ja hyvästelee lopulta meidät kohteliaasti. Erinomaisen ilahtuneena siitä, että oli päässyt tapaamaan suomalaisia. Ajattelemme että siinä hän nyt oli, setä Teofilo. Mutta miten hänet voidaan mainita opaskirjassa? Ei kai hän nyt voi joka päivä kävellä täällä poluilla? 

Hetken päästä setä Teofilo paljastuukin tylsäksi puupökkelöksi! Tämä on joku biodiversiteetti juttu. Emme kauhean paljon ymmärrä italiankielisestä tekstistä.

Onneksi emme sanoneet sille kauluspaita miehelle mitään tyhmää tyyliin: "Sinähän olet varmaankin setä Teofilo?" 

Lähestytään Pieve di Trebbiota ja meidän agriturismo majapaikkaa.  Nyt näkyy jo valtavan korkuiset kivipaadet joista kansallipuisto on kuuluisa. Terävät kalliot ovat päältä päin olleet hiekkakiveä, joka on rapautunut pois ja jäljelle on jäänyt kovempi kiviaines. Agriturismo jossa yövymme on 700 vuotta vanha rakennus! Sen sijainti on myös oivallinen, täältä näkyy suoraan kallioille! Sinne suuntaamme huomenna..

Päivän kissa 🐱 

Päivä 3 Castelvetrosta Marano sul Panaroon

Tänään päästiin jo nousemaan Modenan kukkuloille ja luonnon helmaan.

Aamu ei kylläkään alkanut ihan niin aikaisin kuin olisi toivottu, koska aamiaiselle päästiin vasta kahdeksalta. Isännän tytär yritti vielä veloittaa meiltä ylihintaa majoituksesta. Onneksi minulla oli kaikki helmikuiset sähköpostit vielä tallella puhelimessa ja pystyin osoittamaan, että kyllä isäntä Claudio oli luvannut huoneen helmikuussa halvempaan hintaan. No,  itseasiassa sähköpostissa Claudio oli myös luvannut meille ilmaisen balsamiviinietikka- kierroksen ja tastingin. Koska isäntä Claudio vaikutti nyt vähän väsyneeltä ja flunssaiselta, ei sitten viitsitty lähteä kyselemään etikka- juttujen perään. Talon omasta Lambrusco Gasparossa viinistä sentään opittiin jotain mm. että poreileva viini nautitaan jääkaappikylmänä! Ja vaikka en viineistä mitään ymmärräkkään, niin olihan se todella hyvää ja raikasta.

 Hiukan jäi tästä paikasta kuitenkin vähän outo fiilis. Miksi he ovatkaan Cammino de'll Unione reitin majoituslistalla, kun tämä kaikki vaellustouhu on heille niin outoa. Heillä majoittuu normaalisti varmaankin vain autoilevia ihmisiä ja se että joku kävelee, on todella kummallista. Ei löytynyt myöskään timbraa eli leimaa meidän vaelluspasseihin.

Castelvetrossa tehtiin pakolliset eväsostokset. Kivennäisvettä kivennäisvesiriippuvaisille ja jälleen fornosta pienet pizzapalat. Näillä selvitttiin hyvin reilun seitsemän tunnin vaelluspäivästä. Oli kiva päästä ylös kukkuloille, vaikka se tietääkin paljon nousua.

Alkumatkasta oli pieniä maatiloja eläimineen.

Ja kehäkukat kukkivat! Minulla kehäkukan siemenet odottavat vielä pussissa eteisen pöydällä.

Levizzanon jälkeen, joka oli pikkukylä, jossa oli tietenkin se pakollinen linna, alkoi usean tunnin nousu. Nousu päättyi vihdoin viimein kukkulalle nimeltään Tre Croci eli kolme ristiä. Tuli vähän dramaattinen kuva, kun puhelin alkoi jostain ihmeen syystä ottaa vain värittömiä kuvia???

Ajateltiin, että nyt vihdoin alkaa laskeutuminen alas kun oltiin sentään tämän päivän reitin korkeimmalla kohdalla. Tämän päivän kohde Marano sul Panaro tarkoittaa siis Marano Panaro-joen varrella. No, ei se laskeutuminen tietenkään niin suoraviivaista ollutkaan, välillä noustiin taas kuin etanat painavien rinkkojemme kanssa ylämäkeen. Maalaistalon pihalla vanha pappa koiran kanssa oli ihan tohkeissaan, kun noin isojen rinkkojen kanssa kuljetaan.  Ei, emme ole saksalaisia, vaan Suomesta. Alkaa se tavanomainen Suomen ihmettely. Jalkoja väsyttää ja rinkka painaa, ja vähän hiertää olkapäitä, pitää  yrittää vähitellen kohteliaasti päästä jatkamaan matkaa.

Vaikka välillä tuntuu, että kävelemme tosi hitaasti, niin kävelemme kuitenkin juuri samaa nopeutta, kuin opstauluissa  informoidaan välimatkoista.

Miksiköhän linnoja on täällä rakennettu jokaikiseen,  muutaman talon pikkukylään? Ylemmässä kuvassa Denzanon kylä, jossa todellakin vain muutama talo, mutta myös linna ja kirkko toki! 

Saavuttiin Marano sull Panaroon. Kahden Marian talo, Casa due Maria. Nuorempi Maria ( vanhemman Marian tytär) otti meidät sydämellisesti vastaan. Täällä meidän vaellusreittimme, toisin kuin edellisessä paikassa, tunnettiin hyvin. Maria tosin ihmetteli kovasti, miten ihmeessä suomalaiset ovat löytäneet tänne, kun yleensä täällä vaeltaa vain italialaisia. Me merkilliset suomalaiset! 😂

PS. Päivän kissa jäi kuvaamatta, kun kaikki tämän päivän kissat olivat hurjan arkoja. 🐱

Päivä 2, Vignolasta Castelvetroon

Mikä onnenkantamoinen eilen illalla kun vielä pyörittiin Vignolan keskustassa. Löytyi mahtava kirjakauppa, jossa oli hyvä valikoima Italian vaelluskirjoja. Saatiin vihdoin tämänkin reitin opaskirja, niin ei tarvitse olla pelkästään puhelimen ja sen aplikaatioiden varassa. Myyjä kassalla kysyi olemmeko lähdössä kävelemään kyseistä reittiä. Kun myönsimme, kutsui hän toisenkin myyjän paikalle, koska toinen myyjä sattui kuulumaan reittiä ylläpitävään vapaaehtoisten porukkaan. Tämä on tyypillistä Italiassa, vaellusreittejä organisoi ja ylläpitää suuri vapaaehtoisten joukko, jotka ovat hyvin omistautuneita asialleen. Kuulimme että tämä Cammino de'll Unione on vasta neljä vuotta vanha reitti ja meitä ennen on kulkenut vain italialaisia, yhtä ranskalaista pariskuntaa lukuunottamatta. "But from Finland, it is much more exciting!" Valokuvaankin päästiin, löytyy instagramista ilcamminodellunione nimellä. "Nämä kaksi erittäin mukavaa ja kokenutta vaeltajaa tulevat Suomesta....." No onhan se mukavaa tietysti, mutta samalla myös hiukan kiusallista, kun hämmästykseksemme vastaantuleva pariskunta tänään yllättäen kysyy:" tekö olette ne suomalaiset? Näimme kuvanne instagramissa." Tämä, kuinka maine kulkee edellämme, on tapahtunut meille myös eräällä aikaisemmalla reitillä, silloin kyllä saimme myös paljon apua, reitin vapaaehtoisilta.

Päivän kissat löytyvät heti aamulla kahdeksalta kun lähdemme liikkeelle Vignolan linnanaukiolta. Kahdeksan kilometriä kuljetaan Panarojoen varren luontopolkua. 

Mustapääkerttuset laulavat ja ihmettelemme outoja viiniköynnösviljelmiä joen lähellä, kunnes tajuamme että leikattuja kirsikkapuitahan ne ovat. Vignola on kuuluisa kirsikoistaan. Viiniköynnökset tulevat myöhemmin.

Mutta miksi luontopolun varrella on kissalle tehty koti??? Tämä jää kyllä arvoitukseksi. Asukas ei tosin ole paikalla.

Saavumme Spilambertoon. Viehättävään, keskiaikaiseen,  pieneen kaupunkiin, jossa täysi tohina päällä ja hurja väenpaljous! Jotkut paikalliset suurmarkkinat.

Päivän ensimmäinen pizzalounas jo klo 10. Ja päivän toinen pizzalounas fornosta mukaan. Mainittakoon, että nämä fornossa (suomeksi uuni) myytävät pizzapalat ovat pieniä ja suht kevyttä syötävää (esim. perunarosmariinipizza) ei mitään ähkyruokaa. 

Spilambertosta reitti jatkuu hiukan ikävästi pitkään autotien myötäisellä pyörätiellä. Jotain virkistäviä pysähdyksiä sentään välillä ilmaantuu, kuten oman tilan tuotteita myynnissä, iloisella naisella. Oli kyllä parasta päärynää ikinä! 🍐

Vihdoin lähestytään Castelvetron keskiaikaista kaupunkia ja sen linnaa.

Castelvetrosta varaamani maatilamajoitus löytyy, kun jaksamme vielä kavuta yhtä kukkulaa ylöspäin. Mutta hieno paikka onkin tämä agriturismo La Vedetta. Ei täällä kylläkään ole ilmeisesti kävelijöitä juurikaan ennen yöpynyt. Isäntä kuuntelee vähän ihmeissään, että on todellakin tultu kävellen, vaikka kyllähän asiasta oli jo majoitusta varatessa puhe. Ja olen bongannut täältä jo kolme kissaa! 🐱

CAMMINO DE'LL UNIONE

PÄIVÄ 1 VIGNOLASSA

Cammino de'll Unione eli yhdistyneitten polku on 109 km pitkä rengasreitti Emilia-Romagnan maakunnassa Italiassa. Reitti alkaa ja päättyy keskiaikaiseen Vignolan kaupunkiin.

Cammino de'll Unione yhdistää alueen seitsemän maakuntaa, joissa kaikissa on oma keskiaikainen linnansa. Keskiaikaisia kyliä ja aitoja makuja Modenan kukkuloilla, mainostaa reitin oma sivusto. Todellakin sivusto kertoo jopa, että mitä ruokia milläkin alueella kannattaa nimenomaan maistella, unohtamatta tietenkään Lambrusco viiniä, joka on nimenomaan se viini, jota tällä alueella tuotetaan. Lambrusco on hieman kuplivaa viiniä, olematta kuitenkaan mitään kuohuviiniä. Eli varsinainen kulinaarireitti siis edessä.

Bolognasta junamatka tänne Vignolaan kesti vajaan tunnin. Emäntämme Monica halusi välttämättä tulla meitä vastaan juna-asemalle autolla, koska sää oli vähän sateinen. Meillä olisi kyllä ollut varsin hyvät sadevarusteet ja kiva olisi ollut kävelläkin vaivaiset 700 metriä, mutta arvostimme ystävällistä elettä. Muutamat majapaikat polun varrella myöntävät vaeltajille alennuksen normaali hinnasta ja todella hyvä Monican huoneisto Vignolan vanhassa kaupungissa oli juuri sellainen.

Vignolan linnaa oli alettu rakentaa jo 1100- luvulla. Ikävä kyllä linna ei nyt viikolla ollut avoinna vierailijoille.

Päivän kissa linnan vieressä. 🐱

Torta Barozzi, Barozzi torttu on Vignolan oma nimisuojaa nauttiva leivonnainen 1800- luvulta, jonka resepti on salainen. Aitoa torttua saa ostaa vain yhdestä tietystä kahvilasta. Vaatimaton ulkonäkö voi hämätä. Kun yhdistetään suklaata, pähkinöitä ja rommia on tulos kieltämättä aika herkullinen! 😋

Huomenna päästään polulle. Nyt illaksi sade on jo lakannut ja aurinko paistaa. Huomiseksi on tulossa lämmin päivä ja meillä pitkä etappi. Tänään on siis jo parasta siirtyä vaeltajan ruokarytmiin. Päivällä vain hyvin kevyt lounas ja vasta illallinen vaelluspäivän päätteeksi on se päivän pääateria. Huomiseen! 😊

FIESOLE - FIRENZE

Kevyt laskeutuminen Fiesolen kukkuloilta Firenzeen sujui muutamassa tunnissa. Matkan varrella oli muutamakin Medicien huvila. Niitä tuntuu täällä riittävän.

Firenzessä odotti sitten valtava turistihulina. Ja nyt on vielä matalan sesongin aika! Aikamoinen vastakohta sille, millainen äänimaisema vuorilla oli, kun ei kuulunut muuta kuin linnunlaulua ja hyönteisten surinaa. Haluttiinkin aika nopeasti takaisin Fiesoleen entiseen etruskien kaupunkiin, jossa meillä on vielä käytössä sama lukaali muutamaksi yöksi.

Firenzen Duomo 

Neptunuksen patsaalta aloitettiin Bolognasta ja Neptunuksen patsaalle päätettiin tämä vaellus Firenzessä.

Muutama sananen vielä Via degli Dei - reitistä. Vaellusreitti ei ole ihan helpoimmasta päästä. Reitti on virallisestikin luokiteltu keskivaikeaksi - haastavaksi. Jos haluaisi vaeltaa esimerkiksi Toscanan alueella, niin kyllä tällä kokemuksella suosittelisin ensisijaisesti Via Francigenaa Toscanan alueella. Se  on paljon helpompi kuin Via degli Dei, maisemat ovat yhtä upeita ja Francigenan varrelle osuu monia kiinnostavia kaupunkeja, kuten Lucca, Siena ja San Gimignano. Mutta jos on tarvetta fyysisesti haastaa itseään rankemmilla vuoripoluilla, niin silloin Via degli Dei on hieno kokemus. Via degli Dei on hyvin tuotteistettu reitti ja sen vuoksi sen tunnettuus italialaisten joukossa on suuri. Se on myös helposti saavutettavissa, alkaessaan ja päättyessään suuriin kaupunkeihin Bolognaan ja Firenzeen.

Tällaista tällä kertaa. Kiitos jos jaksoit vaeltaa kanssamme! 

Arrivederci, seuraavaan kertaan! 😊

 

BIVIGLIANO - FIESOLE

Aamu valkeni jälleen aurinkoisena. Illallispöydässä oltiin vaihdettu kokemuksia kahden vaellusharrastajan kanssa. Molemmat herrat olivat sitä mieltä, että Via degli Dei on haastavin reitti, missä he ovat tähän mennessä vaeltaneet. Italialainen vanhempi mies oli vaeltanut paljon mm Japanissa, mutta Italian reitit olivat hänelle tuntemattomampia. Ihmetteli aikalailla kun kerroimme, että tämä on jo seitsemäs vaelluksemme Italiassa.

Tämän päivän etapista oli tulossa lyhyt ja kaiken lisäksi vielä facile eli helppo. Hyvää vastapainoa eilispäivän impegnativa eli vaativalle reitille.

Kiinnitettiin huomiota yhteen vaeltajaan, joka me oltiin jo muutama päivä sitten ristitty "zombiepojaksi". Kaveri käveli nyt entistä vaikeammin, täysin suorin jaloin, polvet eivät taipuneet tippaakaan. Ja yleensä hän vielä kävellessä tuijotti eteensä, jotenkin näkemättömin silmin. Tähän mennessä "zombiepoika" ei ollut puhunut meille sanaakaan. Nyt hän ykskaks yllättäen istahti viereemme puun rungolle, kun pidimme taukoa. Kertoi olevansa Milanosta ja jalat olivat kipeytyneet kovasti. Kertoi kuulleensa, että vaellusreitti Santiago de Compostelaan on paljon helpompi kuin Via degli Dei. Vakuutin hänelle, että näin on. Olen kävellyt kyseisen reitin.

Jossain tuolla takanani näkyy ensimmäisen kerran Firenze. Mutta vielä ollaan kaukana Firenzestä, kukkuloilla.

Polku yhtyi Mario Fabianin polkuun ja alkoi jyrkästi nousta Poggio Pratonelle. Polku oli kivikkoinen ja kapea. Yhtäkkiä täysin varoittamatta, alamäkeen ja mutkan takaa, tuli meitä vastaan todella lujaa vauhtia alamäkipyöräilijä. Aikaa reagoida oli muutama sekunti. Astuin sivuun polulta. Siinä kohdassa oli tiheää piikkipensaikkoa ja lensin selälleni pöheikköön. Onneksi selvisin kaatumisesta yhdellä mustelmalla ja naarmuilla käsivarsissa ja tietysti aika suurella säikähdyksellä. Jos emme olisi ehtineet väistää, kaveri olisi tullut suoraan päin. Hänellä sentään oli kypärä päässä ja kaikenlaisia polvi- yms.suojuksia, meillä vain rinkat selässä kaatumista pehmentämässä. Kaveri ei edes huomannut että kaaduin, vaan jatkoi vain järjetöntä menoaan. Pitäisi kieltää tuollainen urheilu poluilla, jossa liikkuu myös kävelijöitä!!!

Poggio Pratone vuoren huipulla on käyty vuonna 405 taistelu Länsi-Rooman valtakunnan ja goottien välillä. Länsi - Rooma voitti. Nuolet ja kilvet on taiteilija suunnitellut muistuttamaan muinaisesta taistelusta.

Aletaan lähestyä Fiesolea ja ensimmäiset talot näyttävät entisaikojen firenzeläisten kesähuviloilta. Varakas väki pakeni kesällä Firenzen tukahduttavaa kuumuutta korkealle Fiesolen kukkuloille.

Laskeudutaan Fiesolen kaupunkiin ja törmäämme heti hollantilaispariskuntaan, jotka näimme viimeksi Monzunosta lähdettyämme. Iloinen jälleennäkeminen.

Meillä on iso lukaali aivan Piazzan laidalla.

Aurinko laskee. Huomenna viimeinen etappi Firenzeen.