ULTIMA TAPPA: VALBRUNASTA MONTE LUSSARIIN

Ei oltu vielä aamullakaan mietitty, että noustaanko Monte Lussarille telecabinalla vai kävellen. Tuntui, että vähän lintsataan jos mennään telecabinalla. Toisaalta se houkutti, miten helppoa se olisi. Lähdettiin kävelemään kohti telecabina- asemaa ja kuului iloisia huudahduksia. "Meidän" Italialaispariskunta oli juuri tullut alas telecabinalla, vietettyään yön Monte Lussarilla. Miehen ensimmäinen kysymys oli(vaikka en italiaa osakkaan) oli menettehän kävellen? Vakuuttelivat että nousu vuorelle ei ole paha ja majapaikka johon mekin menemme on mukava. Puhuivat ympäri ja päätettiin kävellä. Pieni nestetankkaus vain ensin.

Infotauluissa luki, että nousu kävellen kestäisi 2,5 tuntia. Painavan rinkan kanssa tällaisiin aikoihin ei voi luottaa. Ylöspäin siis! Kaikki muut kävelijät ovat päiväreppulaisia tai ilman tavaroita. Mutta me noustaan hitaasti ylöspäin kuin etanat kantamuksinemme.

Kaukana näkyy köysiradan vaunut. Kumma kyllä yhtään ei harmita vaikka lähdettiinkin kävellen.

Juotavaa varattiin reilusti mukaan. Majapaikkamme emäntä käski varata kaksi litraa henkeä kohden, mikä osoittautui kyllä liioitteluksi. Mutta parempi niin, kuin kärsiä janosta.

Aina vaan ylöspäin! Mount Lussari on 1875 metriä. Näin korkealle ei ole tullutkaan ennen omin jaloin noustua.

Päästään ylös!

Lussarin vuoren kirkko, neitsyt Marian ilmestymisen kirkko (1300-luvulta) on ollut merkittävä pyhiinvaelluskohde sekä italialaisille, slovenialaisille että itävaltalaisille pyhiinvaeltajille.

Kirkon lisäksi vuorelta löytyy nykyisin myös oikea turismus maximus katu, kaikenlaisine oheistuotteineen. Vähän hämmentävä hyörinä kaiken metsässä kävelyn jälkeen.

Yllättäen turismus maximus katua pitkin marssii tuttu seurue. Partiolaiset! Hekin olivat tulleet Lussarille jo edellisenä päivänä ja yöpyneet täällä. Lähtevät jo telecabinalla alaspäin ja kotiin. 18.15 lähtee viimeinen telecabina- vuoro alaspäin. Lussari tyhjenee tyystin! Taidamme olla ainoat matkailijat vuorella, kaikki muu väki on henkilökuntaa joka sulkee liikkeitään. Jäämme yhdeksi yöksi mukavaan majapaikkaan ja suuntaamme huomenna kohti Venetsiaa kahdeksi yöksi.

Summa summarum. Cammino Celeste vaikka on suhteellisen lyhyt (210km) on varsin raskas reitti. Maisemat ovat upeita, mutta polut haastavia. Kaikesta raskaudestaan huolimatta tämä oli hieno ja yksi mieleenpainuvimmista vaelluskokemuksistani! Arrividerci! Mille Grazie!

RIFUGIO FRATELLI GRECOSTA VALBRUNAAN

Tulossa helppo päivä. Ajattelimme, että emme pidä kiirettä heräämisen kanssa kun matka Valbrunaan on lyhyt ja alamäkeä, vastapainoksi sille, että eilen käveltiin koko pitkä päivä ylämäkeen. Heräämme kuitenkin jo kuudelta säteilevään auringonpaisteeseen. Italiaispariskunta tekee jo lähtöä Lussariin, joten emme todennäköisesti näe heitä enää. 😢 Partiolaisetkin heräilee, heittäkään emme enää näe, kun hekin jatkavat suoraan Lussariin.

Aamiaisen jälkeen lähdetään alamäkeen. Opaskirjan ja karttojen mukaan pitäisi olla järkyttävän jyrkkää GR- polkua (kokemuksesta on opittu, että GR- polut on aina niitä kamalimpia). Mikä iloinen yllätys oli, että oli tehty uusi alaspäin kulkeva serpenttiinitie! En tiennyt, että tiestäkin voi ilahtua näin paljon. Vastaan tulee myös lammas- vuohilauma tietä pitkin. Eläimet ovat olleet alhaalla laitumilla ja nyt kun korkeilla vuorillakin on kesä ne viedään vuorilaitumille.

Aika pian jo saavutaan Valbrunan alppikylään. Talot näyttävät samoilta kuin joissain itävaltalaiskylissä. Aivan kuin ei oltaisikaan enää Italiassa.

Valbrunan kuuluisuus on Julius Kugy. Majapaikkammekin on nimetty hänen mukaansa. Julius Kugy oli monilahjakkuus, myös kirjailija, joka on vaikuttanut näillä seuduilla.

Hei haloo, nythän on juhannus! Skoolamme Laurin kanssa kylän hienoimman hotellin baarissa proseccolla!

Illallinen majapaikassamme antaa odottaa jotain muuta pitkästä aikaa kuin friulilaista perinneruokaa polentaa ja fricoja. Olemme syöneet niitä jo neljästi. Ei kertaakaan enää, kiitos! Huomenna Lussarin vuorelle! Edessä vaikea päätös. Kiipeämmekö koko matkan vuorelle (1790m) vai  "lintsaammeko" loppumatkan ja  käytämme hyväksemme insinöörien taidonnäytettä telecabinaa.😉

DOGNASTA RIFUGIO FRATELLI GRECOON

Aikainen herätys viideltä. Kirkonkellot olivat soineet kylläkin läpi yön puolen tunnin välein. Eli uni oli katkonaista. Kuka ihme enää nykyään tarvitsee kirkonkelloja kellonaikaa ilmoittamaan ja vielä keskellä yötä??!!! Aamiaista syötiin yhdessä italialaispariskunnan kanssa. Oli kyllä surkein aamiainen tällä reissulla! Muovilootaan pakattuna kaikkea makeaa.

Itse sai keittää kahvia ja teetä. Mitä ihmettä, italialaispariskunta oli huomaamatta pessyt meidänkin mutteripannun! Ehkä se oli pientä hyvitystä siitä, että söivät aamiaisemme Castelmontessa. No oikeasti ovat ihan mukavia, harmi vaan, ettei meillä ole yhteistä kieltä.

Pääsemme tien päälle jo kuuden jälkeen. Lähdetään nousemaan vuoristoon. Kulku etenee kuitenkin ripeästi, kun ihan oikeaa tietä kuljetaan. Autojakaan ei juuri näy.

Pieniä muutaman talon kyliä ohitetaan.

Kun tie osuus on kuljettu, siirrytään metsään. Kulku muuttuu todella hitaaksi ja vaikeaksi. Välillä kuivuneet puronuomat ovat sortuneet ja kulku vaikuttaa enempi ja vähempi hengenvaaralliselta. Eipä tältä osuudelta yhtään kuvaakaan pystynyt nappaamaan, kaikki energia meni pystyssä pysymisen keskittymiseen. En ole kyllä koskaan ennen kulkenut noin vaikeakulkuista reittiä. Vihdoin kulku helpottuu, kun lähestytään määränpäätä Rifugio Fratelli Gregoa. Puoli kolmen maissa ollaan perillä.

Alppimaja on kyllä hienolla paikalla. Italiaispariskunta on jo perillä ja kuulemme, että tänne samaan paikkaan se eilinen partioporukkakin on tulossa. Kantavat kitaraakin mukanaan ja laulavat partiolaulujaan vähän väliä. Ihmettelemme illallisella, kuinka kankeasti nuoret partiolaiset liikkuvat, vaikka ovat vaeltaneet vasta kaksi päivää. Eipä muuten paljon tämän hienompaa olutterassipaikkaa voi toivoa. Italialainen päiväkävelyporukka on ihan ihmeissään, että onko joku tosiaan kävellyt Aquileiasta tänne asti. Meidätkin esitellään norjalaisina sankareina! No, no finlandese!

 Partiolaiset ovat kolmen päivän minivaelluksella joka päättyy huomenna Mount Lussarille. Me puolestamme teemme huomenna lyhyen kävelymatkan ja yövymme vielä kerran ennen määränpäätä Lussaria, joka yllättäen näkyy tänne majapaikkaamme.

Illalla alkaa sade ja ukkonen. Lussarin vuoren valot näkyvät silti.

PRATO DI RESIASTA DOGNAAN

Nukuimme Vanhan myllyn majatalossa paremmin kuin missään. Kymmenen tunnin yöunet tosi sympaattisessa paikassa. Tänään oli sitten tarpeellinen kevyt vaelluspäivä. Majatalon isäntä kyyditsi meidät autollaan ystävällisesti Chiusaforten kaupunkiin. Tämä lyhensi meidän päivästä kolmen tunnin serpentiinitien ylämäkeen.

Chiusafortessa on lakkautettu juna- asema ja entisestä junaradasta on tehty pyöräilijöille ja kävelijöille mukava reitti. Alpe-Adria pyöräreitistö (399 km) kulkee myös tätä kautta. Ja niitä pyöräilijöitä sitten riitti kymmenittäin ellei sadoittain ja kaikki tulivat meitä vastaan. Tunsimme itsemme oikeiksi sankarikävelijöiksi kun vähän väliä meille peukutettiin ja bravo- huudot kaikuivat. Onhan se kävely tietty vähän raskaampaa kuin pyöräily ja sähköpyöriä tuntui olevan paljon. Dognaan asti päästiin tätä helppokulkuista pyöräilijöiden väylää.

Dognan pieni kaupunki ilmestyi nopeasti näkyviin. Majoituimme kylän ainoaan majapaikkaan, jonne on majoittunut myös italialainen pariskunta, joka söi ehkä meidän aamiaiset Castelmontessa. 😒Myös joku iso partiolaisporukka on täällä. Partiolaisilla ei ehkä herätyskello soi vielä viideltä kuten meillä kävelijöillä. Toivotaan silti rauhaisaa yötä.

Huomenna on koko päivän nousu ilmeisen hienoissa maisemissa Rifugio Fratelli Gregoon. Tämän paikan omistajaan Mateoon, olin yrittänyt ottaa yhteyttä jo kuukausien ajan ja saanut vain kerran muutaman sanan vastauksesi,  half board 48e. Cammino Celesten fb-sivuilla kiersi kuitenkin huhu, että paikka on kiinni, koska siellä ei ole vettä! Montemaggioren mukava emäntä Martina otti asiakseen selvittää onko meillä majoitus Fratelli Gregossa vai ei. Martina oli soittanut Mateolle. Asia kunnossa, majapaikka on! Kiitos Martina!

RIFUGIO ANASTA PRATO DI RESIAAN

Päivästä tuli pitkä ja raskas. Aamullakaan ei Rifugio Anaan tullut ketään. Teimme omatoimisesti aamiaista itsellemme. Oli aika kummallista etsiskellä vieraassa paikassa, että mitähän täältä löytyisi. Aamiaisen jälkeen lähdettiin laskeutumaan Anasta vuoren pohjoisrinnettä.

Laskeutumiseen meni kolme tuntia! Joka askel oli otettava varovaisesti. Kivenlohkareet ja liukkaat puunlehdet vaativat olemaan jatkuvasti äärimmäisen varovainen.  Joku italialainen seurue tuli meitä vastaan nousten pohjoisrinnettä, heillä oli tarkoitus pysähtyä Anassa ja jatkaa sitten matkaa. Kerroimme heille mitä Marcellolle oli tapahtunut ja että jätimme oven lukitsematta, koska se olisi vaatinut avainta ja sitä meillä ei ollut. Kun lasku vuorelta oli vihdoin ohi alkoikin luonnonsuojelualue ja nousu äärettömän jyrkkää polkua aina vaan ylöspäin, tuntikausia. Olin ihan lamaantuneen väsynyt, voi olla, että myös edellisen päivän dramaattiset tapahtumatkin väsyttivät. Lauri parka joutui välillä kantamaan minunkin rinkkaani, kun hyvä jos jaksoin edes ilman rinkkaa jalkojani liikuttaa.Loputonkin nousu loppuu joskus ja pikkuteitä eteenpäin. Kummallinen luonnonilmiö tapahtui kun pilvimassa työntyi vierellämme vuorisolaa pitkin.

Tie tuntui jatkuvan loputtomasti ja emme olleet vielä lähelläkään seuraavan yön majapaikkaamme. Hetkeksi helpotusta toi piipahdus yllättäen eteen tupsahtaneeseen kahvilaan.

Kahvilan rouva sanoi, että meillä oli vielä kahdeksan kilometriä matkaa majapaikkaamme Stari Mliniin eli vanhaan myllyyn. Serpentiinitietä alaspäin, aina vain, luulin ettei kierrokset lopu koskaan. Vihdoin viimein oltiin tasamaalla. Viimeiset kolme kilometriä tuntuivat kolmelta kymmeneltä kilometriltä! Päästiin vihdoinkin perille. Kello oli kuusi, ei sentään kellon ympäri kävelty. Kysyin samantien majapaikkamme isännältä meneekö huomenna mitään busseja lähikaupunkiin Chiusaforteen? Isäntä lupasi auliisti itse viedät meidät huomenna. Sääli varmaan meitä kun näki miten rättiväsynyt olin. On vain pakko tehdä huomenna lyhyempi päivä, että palautuu tämän päivän rankkuudesta  Jos majoituksia ei olisi varattu etukäteen, pitäisin ilman muuta yhden välipäivän, mutta nyt edes lyhennetään huomista matkaa ja vältetään aamupäivän serpentiinitien nousu.

Montemaggioresta Rifugio Anaan

Päästiin kerrankin lähtemään ajoissa aamulla. Se oli tärkeää, koska tiedossa oli raskas osuus, nousu korkealle vuorelle eli Gran Montelle (1540 metriä). Emmepä aamulla vielä arvanneetkaan miten dramaattinen päivä tästä tulisi! Vahingosta viisastuneena olimme pyytäneet Martinaa tekemään meille hyvät eväät. Seitsemältä lähdettiin jo taivaltamaan ja jätettiin mukava Martinan majapaikka.

Mitään ruokapaikkoja ei tällä etapilla pitänyt olla ja siksi olimme varautuneet massiivisella eväsmäärällä. Ja tietenkin heti parin tunnin taivalluksen jälkeen pikkukylässä oli tietenkin mukava baari auki. Näin käy vaelluksilla usein kun mitään ruokapaikkoja ei pitäisi olla, niitä löytyykin ja silloin kun taas ruokapaikkoja pitäisi olla useitakin, kaikki onkin kiinni.

Monteapertan kylästä alkoi pitkä nousu Gran Montelle. Nousu vei meiltä kaikkiaan viisi tuntia! Helle painoi päälle ja taukoja oli pidettävä usein. Nousun alkuvaiheessa kuulimme että polkua pitkin takaamme lähestyy moottoripyörä! Marcello oli matkalla majapaikkaamme Rifugio Anaan viemään meille ruokatarvikkeita ja odottamaan meitä jahka saavumme Anaan. Ana on vuorten syleilyssä ja sinne ei mene mitään tietä. Kaikki ruoka  ja juoma kuljetaan Anaan moottoripyörällä ja olin nähnyt myös kuvan, jossa Anaan lasketaan helikopterista säkissä ruoka- ja juomatarvikkeita. Sillä vaikka ei ole tietä niin kyllä italialaisten mielestä ruoka on niin tärkeää, että kyllä tällaisessakin paikassa täytyy voida tarjota neljän ruokalajin illallinen viineineen!!

Kyllä on raskasta, mutta ylöspäin noustaan hitaasti ja varmasti.

Vihdoin viimein päästään vuoren huipulle. Ja samalla hetkellä alkaa kuulua epäilyttävää jyrinää. Onko tämä pitkä hellejakso nyt purkautumassa ukkoseksi juuri kun olemme vuoren laella. Minua alkaa oikeasti pelottaa. Ja vaikka olen rättiväsynyt, jostain löytyy vielä voimaa kiirehtiä refugio Anaa kohti. Alkaa  jo sataa ja mikä huojennus Refugio Ana ilmestyy näkyviin.

Google kääntäjä suomentaa refugion turvapaikaksi ja siltä se nyt todella tällä hetkellä tuntuukin. Ukkonen ei kuitenkaan tule päälle ja pääsemme rauhassa laskeutumaan Anaan. Vähän ihmettelen miksei Marcello tule vastaan, kun todennäköisesti rifugiossa ei ole muita asiakkaita ja hänen on täytynyt nähdä meidän laskeutuvan vuoren rinnettä jo ainakin puoli tuntia. Karmea totuus selviää pian. Marcello on kaatunut moottoripyörällään vuoren rinteellä ja istuu nyt sisällä yksin, jalka poikki tuskaisena ja soittaa jollain radiopuhelimen tapaisella apua. Hän selittää meille sekavasti kaikenlaista ja pian saapuu paikallinen mediheli häntä noutamaan.

Laurikin pyydetään avuksi kantamaan Marcelloa helikopteriin.

Me jäämme yksin tänne Rifugioon vuorten väliin. Meille jäi epäselväksi tuleeko tänne mahdollisesti joku Marcellon kaveri (joka joutuisi siis kävelemään lyhyellä hälytyksellä aikamoisen matkan sateessa ja liukkailla vuoripoluilla) vai huolehdimmeko vain Laurin kanssa täällä itse itsestämme. Koska ketään ei kuulu eikä näy aloitamme kohta omatoimisen ruuanlaiton. Ruoka-aineksia täällä on paljon. Varaukseemmehan kuului se neljän ruokalajin illallinen. Ehkä itse jaksamme kokkailla jotain pastaa tuolta kaapista. Vähän aavemainen tunnelma täällä on tyhjässä talossa vuorten välissä, jossa minkäänlaiset netti- tai puhelinyhteydet ei toimi. Vuorilla hämärtyy jo. Emme usko, että kukaan enää tulee. Kokkasimme pastaa tomaattikastikkeella ja fricoja. Toivomme Marcellolle pikaista paranemista. Huomenna aikaisin liikkeelle omatoimisen aamiaisen jälkeen. Tuskinpa täällä aamullakaan vielä muita on. Koska nettiyhteyksiä ei täällä ole julkaistuu tämä blogipostaus vasta huomenna kun nettiyhteyksiä todennäköisesti taas löytyy.

TORREANOSTA MONTEMAGGIOREEN

Majapaikkamme Torreanossa osoittautui yllättäen myös viinitilaksi. Kuvassa oleva iso viinipuristin on aivan samanlainen kuin oma omenapuristimemme, monta kertaa isompi vain. B&B emäntämme vie meidät aamulla autolla Masaroliksen vuorikylään polkumme varrelle. Kello on puoli yhdeksän ja viilein vaelluspaita on jo litimärkä hiestä. Pilvetön taivas, eikä merkkiäkään mistään vuoriston viileydestä. Alkaa jo vähän epäillyttää miten tästä päivästä selvitään. Noustaan ja noustaan vuoripolkuja ylöspäin, ehkä aavistuksen viilenee ja se jo helpottaa. Pitkän aikaan kuljetaan kauniissa metsämaisemissa, eikä ristinsielua missään. Pikkukylä johon vihdoin saavutaan, osoittautuukin jonkinlaiseksi leirikoululaisten retkeilypaikaksi.

Myös Slovenian raja tulee vastaan. Raja-asema näyttää joltain vanhan maailman jäänteeltä. Eikä kukaan ole passeja tarkastamassa. Hyvä niin.

Kahden aikaan saavutaan pieneen vuorikylään Prosseniccoon. Koska kylä on sopivasti suunnilleen puolivälissä tämän päivän etappia ajateltiin, että se onkin sopiva tauko- ja ruokailupaikka. Oltiin etukäteen katsottu, että kylässä on kolme eri ruokapaikkaa, joista vain yksi ilmoitti olevansa maanantaisin kiinni. Oikeasti kaikki oli chiuso. Miten turhauttavaa kun kylä näkyy vuoren rinteellä linnuntietä parinsadan metrin päässä, mutta kiertelet sinne louhikkoista serpentiinitietä pari tuntia haaveillen kylmästä juotavasta ja ruuasta ja sitten kaikki onkin kiinni. Ei voitu muuta kuin syödä vähän evässipsejä ja pähkinöitä ja jatkaa matkaa. Onneksi oli sentään tajuttu varata juotavaa riittävästi mukaan! Pohdiskelin, että tämä oli nyt se päivän huono yllätys, toivottavasti tulisi jokin hyväkin yllätys. Ja tulihan se, hikiset vaeltajat pääsivät vuoripuroon kastautumaan.

Aikamoinen nälkä olikin kun vähän ennen seitsemää illalla vihdoin laskeuduttiin Montemaggioren kylään. Kylässä näytti olevan lyhyt pääkatu ja sillä yksi ravintola, jonka yläkerran ikkunoista ja majoitushuoneista vilkutti italiaisvaeltapariskunnan ( ne jotka " söi meidän aamiaiset Castelmontessa") mies. Jatkoimme matkaamme kuitenkin kylän toiseen päähän, meidän majapaikkamme oli La vrata Gialla, jossa jo ihastuttava emäntämme Martina meitä odotti. Martina oli kunnostanut isänsä kanssa maanjäristyksessä raunioituneen entisen koulun majoitustiloiksi. Koulua ei enää tarvita, kun ei ole lapsia. Kun suihkun jälkeen kiirehdittiin trattoriaan syömään, saatiin nauttia friulilaisia perinneruokia fricoa ja polentaa. Hyvää kuten aina Italiassa. Illallisen jälkeen juteltiin vielä pitkään majapaikkamme Martinan kanssa Cammino Celesten kehittämisestä. Hän vaikutti superkiinnostunelta. Meillä oli kuitenkin ulkopuolisen näkemys asioihin. Kerroimme mm että on hyvin hankalaa kieltä taitamattomalle, kun  esim majapaikkojen yhteystiedoissa on usein vain puhelinnumero, ei esim sähköpostia. Nuori uudistushaluinen Martina kertoi kuinka vaikeaa taas joidenkin asioiden uudistaminen on, kun aina löytyy muutama ihminen jotka vastustavat kaikkea muutosta.

CASTELMONTESTA TORREANOON

Aamu Castelmontessa ei sujunut ihan suunnitelmien mukaan. Oli tarkoitus kerrankin saada hyödynnettyä aamun viileys ja päästä aikaisin polulle. Luulimme, että olimme sopineet respatytön kanssa, että lähdemme aikaisin ja hän laittaa meille aamiaistarvikkeet valmiiksi ja sitten vain self service kun itse haluatte. Hyvin nukutun yön jälkeen noustiin reippaina jo viideltä! Ei ollutkaan meille aamiaista, mutta italialislaispariskunnalle oli katettu aamiainen ja he olivat sen jo syöneetkin ja lähteneet kohti Masarolista, joka olisi meidänkin kohde. Joko erehdys tai unohdus respatytöltä tai mikä ikävämpää italialaiset söivät ehkä meidän aamiaisemme!!! Aika turhautuneina jäätiin sitten odottamaan, että Castelmonten kahvila aukeaisi kahdeksalta. Ei ollut intoa lähteä ilman aamiaista liikkeelle kun tiedossa oli, ettei pitkään aikaan tulisi minkäänlaista ruoka- tai juomamahdollisuutta.

Vihdoin saatiin aamiaista ja päästiin liikkeelle. Koko aamupäivä alamäkeä kohti Cividalen kaupunkia joka näkyi alhaalla.

Kaupunkia lähestyttäessä näkyi kuumuudessa kuin kangastus. Jääkylmät vuoripurot yhtyvät joeksi ja ihmiset nauttivat uimisesta. Eikun uimaan!

Uimisesta virkistyneenä tullaan Cividalen kaupunkiin. Todella kaunis kaupunki! Cividale on langobardien (muinainen germaanikansa) kaupunki. Ilmeisesti käyttivät ensimmäisen kerran Italia sanaa nämä pitkäparrat eli langobardit.

Lounastettiin  ja taas kerran äärettömän hyvää ruokaa! Miksi en ole Suomessa koskaan saanut näin hyvää ruokaa?

Majapaikkamme emäntä Stefania odottelee meitä jääkylmien juomien kanssa. Huomenna lähdetään oikeasti vuorille! Alku on ollut vain harjoittelua. Elämämme ensimmäiset energiajuomatkin tuli varmuuden vuoksi ostettua. 😬

CORMONSISTA SANTUARIO CASTELMONTEEN

Taivaallisen polun helvetillinen helle jatkuu. Aamiainen vasta puoli kahdeksan aikaan, olisi ollut helteen vuoksi niin hyvä päästä aikaisemmin liikkeelle. Majapaikkamme isäntä oli kyllä täydellinen vastakohta edellisen majapaikan isännälle. Cormonsin isäntä tuntui olevan luhistumisen, burn outin partaalla. Oli omien sanojensa mukaan ottanut miljoona euroa lainaa majatalon remontointiin. Pyöritti sitä nyt yksin ja näytti todellakin siltä, että nukahtaa milloin tahansa seisaalleen. Sääliksi kävi. Huoneen ilmastointi oli niin meluisa, että oli mietittävä nukkuuko melussa ja siedettävässä lämpötilassa vai hiljaisuudessa ja tukalassa kuumuudessa.

Aamulla ensin taivalllettiin mukavan vilposessa lehtometsässä.

Alkoi kuulua ääniä, jotka kovasti muistutti villisikojen ääntelyä. Piti alkaa toden teolla mellastamaan. Hah hah, isäntä siellä vain oli puuhommissa, hyvä mielikuvitus muutti äänet villisikojen ääntelyksi. Mitä lie isäntä ajatellut melskaavista ulkomaalaisista.

Ensimmäiset viiniviljelmät ilmestyivät. Tällä etapilla niitä kyllä riitti. Autotiekin on nimetty viinitieksi. 

Odotettiin että jos jossain pikkukylässä olisi joku viinipaikka auki tai mikä tahansa auki, saataisiin ostettua lisää juotavaa. Kivennäisvettä kuuluu aivan tolkuttoman paljon. Niin paljon ei pysty kantamaan mukana, vaikka monta litraa meillä onkin. Kun voimat alkoi olla jo aivan loppu, seuraavassa pikkukylässä oli kuin olikin ravintola. Aika hieno ravintola vielä, johon ihmiset laittavat ykköset päälle, siemailevat ja nuuhkivat asiantuntevasti viinejään ja tietysti ruokakin on erinomaista (niinkuin Italiassa aina). Onneksi ravintolassa oli ulkopöydät ja kukaan ei nyrpistänyt nenäänsä kahdelle superhikiselle vaeltajalle. Ei ollut edes tarkoitus syödä mitään, mutta ruokalistalla oli niin herkullisia juttuja, että viimeaikaisista tavoistamme poiketen, jäimme syömään ihan oikeaa lounasta. Tarjoilijaa selvästi vähän nauratti kun kerta toisensa jälkeen tilasimme uuden ja uuden kivennäisveden, kun kaikki muut asiakkaat siemailivat hienoja viinejään.

Onneksi tuli lounastettua, alkoi nimittäin hurjan raskas nousu Castelmonteen, jossa on linna ja luostari ja on ihan merkittävä nähtävyys. Nousu tuntui loputtomalta, varsinkin kun se osui iltapäivän kuumimpiin tunteihin. Olin varannut huoneen Casa del pellegrinosta, joka on luostarin yhteydessä. Respatyttö oli ilmoittanut että check-in on kuuteen asti. Onneksi olin varoittanut, että en tiedä ehdimmekö kuudeksi. Ehdimme kuin ehdimmekin puoli kuudeksi. Ensimmäiset vaeltajaihmisetkin löytyvät. Italialainen pariskunta joka kävelee samaa reittiä kuin mekin (ikävä kyllä puhuvat vain italiaa) ja pari naista jotka taivaltavat jotain alppireittiä, josta en ole koskaan kuullutkaan. En muista nyt juuri Castelmonten linnan historiaa, mutta jotain vastaan täälläkin taisteltiin.