Majapaikkamme Torreanossa osoittautui yllättäen myös viinitilaksi. Kuvassa oleva iso viinipuristin on aivan samanlainen kuin oma omenapuristimemme, monta kertaa isompi vain. B&B emäntämme vie meidät aamulla autolla Masaroliksen vuorikylään polkumme varrelle. Kello on puoli yhdeksän ja viilein vaelluspaita on jo litimärkä hiestä. Pilvetön taivas, eikä merkkiäkään mistään vuoriston viileydestä. Alkaa jo vähän epäillyttää miten tästä päivästä selvitään. Noustaan ja noustaan vuoripolkuja ylöspäin, ehkä aavistuksen viilenee ja se jo helpottaa. Pitkän aikaan kuljetaan kauniissa metsämaisemissa, eikä ristinsielua missään. Pikkukylä johon vihdoin saavutaan, osoittautuukin jonkinlaiseksi leirikoululaisten retkeilypaikaksi.
Myös Slovenian raja tulee vastaan. Raja-asema näyttää joltain vanhan maailman jäänteeltä. Eikä kukaan ole passeja tarkastamassa. Hyvä niin.
Kahden aikaan saavutaan pieneen vuorikylään Prosseniccoon. Koska kylä on sopivasti suunnilleen puolivälissä tämän päivän etappia ajateltiin, että se onkin sopiva tauko- ja ruokailupaikka. Oltiin etukäteen katsottu, että kylässä on kolme eri ruokapaikkaa, joista vain yksi ilmoitti olevansa maanantaisin kiinni. Oikeasti kaikki oli chiuso. Miten turhauttavaa kun kylä näkyy vuoren rinteellä linnuntietä parinsadan metrin päässä, mutta kiertelet sinne louhikkoista serpentiinitietä pari tuntia haaveillen kylmästä juotavasta ja ruuasta ja sitten kaikki onkin kiinni. Ei voitu muuta kuin syödä vähän evässipsejä ja pähkinöitä ja jatkaa matkaa. Onneksi oli sentään tajuttu varata juotavaa riittävästi mukaan! Pohdiskelin, että tämä oli nyt se päivän huono yllätys, toivottavasti tulisi jokin hyväkin yllätys. Ja tulihan se, hikiset vaeltajat pääsivät vuoripuroon kastautumaan.
Aikamoinen nälkä olikin kun vähän ennen seitsemää illalla vihdoin laskeuduttiin Montemaggioren kylään. Kylässä näytti olevan lyhyt pääkatu ja sillä yksi ravintola, jonka yläkerran ikkunoista ja majoitushuoneista vilkutti italiaisvaeltapariskunnan ( ne jotka " söi meidän aamiaiset Castelmontessa") mies. Jatkoimme matkaamme kuitenkin kylän toiseen päähän, meidän majapaikkamme oli La vrata Gialla, jossa jo ihastuttava emäntämme Martina meitä odotti. Martina oli kunnostanut isänsä kanssa maanjäristyksessä raunioituneen entisen koulun majoitustiloiksi. Koulua ei enää tarvita, kun ei ole lapsia. Kun suihkun jälkeen kiirehdittiin trattoriaan syömään, saatiin nauttia friulilaisia perinneruokia fricoa ja polentaa. Hyvää kuten aina Italiassa. Illallisen jälkeen juteltiin vielä pitkään majapaikkamme Martinan kanssa Cammino Celesten kehittämisestä. Hän vaikutti superkiinnostunelta. Meillä oli kuitenkin ulkopuolisen näkemys asioihin. Kerroimme mm että on hyvin hankalaa kieltä taitamattomalle, kun esim majapaikkojen yhteystiedoissa on usein vain puhelinnumero, ei esim sähköpostia. Nuori uudistushaluinen Martina kertoi kuinka vaikeaa taas joidenkin asioiden uudistaminen on, kun aina löytyy muutama ihminen jotka vastustavat kaikkea muutosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti