Montemaggioresta Rifugio Anaan

Päästiin kerrankin lähtemään ajoissa aamulla. Se oli tärkeää, koska tiedossa oli raskas osuus, nousu korkealle vuorelle eli Gran Montelle (1540 metriä). Emmepä aamulla vielä arvanneetkaan miten dramaattinen päivä tästä tulisi! Vahingosta viisastuneena olimme pyytäneet Martinaa tekemään meille hyvät eväät. Seitsemältä lähdettiin jo taivaltamaan ja jätettiin mukava Martinan majapaikka.

Mitään ruokapaikkoja ei tällä etapilla pitänyt olla ja siksi olimme varautuneet massiivisella eväsmäärällä. Ja tietenkin heti parin tunnin taivalluksen jälkeen pikkukylässä oli tietenkin mukava baari auki. Näin käy vaelluksilla usein kun mitään ruokapaikkoja ei pitäisi olla, niitä löytyykin ja silloin kun taas ruokapaikkoja pitäisi olla useitakin, kaikki onkin kiinni.

Monteapertan kylästä alkoi pitkä nousu Gran Montelle. Nousu vei meiltä kaikkiaan viisi tuntia! Helle painoi päälle ja taukoja oli pidettävä usein. Nousun alkuvaiheessa kuulimme että polkua pitkin takaamme lähestyy moottoripyörä! Marcello oli matkalla majapaikkaamme Rifugio Anaan viemään meille ruokatarvikkeita ja odottamaan meitä jahka saavumme Anaan. Ana on vuorten syleilyssä ja sinne ei mene mitään tietä. Kaikki ruoka  ja juoma kuljetaan Anaan moottoripyörällä ja olin nähnyt myös kuvan, jossa Anaan lasketaan helikopterista säkissä ruoka- ja juomatarvikkeita. Sillä vaikka ei ole tietä niin kyllä italialaisten mielestä ruoka on niin tärkeää, että kyllä tällaisessakin paikassa täytyy voida tarjota neljän ruokalajin illallinen viineineen!!

Kyllä on raskasta, mutta ylöspäin noustaan hitaasti ja varmasti.

Vihdoin viimein päästään vuoren huipulle. Ja samalla hetkellä alkaa kuulua epäilyttävää jyrinää. Onko tämä pitkä hellejakso nyt purkautumassa ukkoseksi juuri kun olemme vuoren laella. Minua alkaa oikeasti pelottaa. Ja vaikka olen rättiväsynyt, jostain löytyy vielä voimaa kiirehtiä refugio Anaa kohti. Alkaa  jo sataa ja mikä huojennus Refugio Ana ilmestyy näkyviin.

Google kääntäjä suomentaa refugion turvapaikaksi ja siltä se nyt todella tällä hetkellä tuntuukin. Ukkonen ei kuitenkaan tule päälle ja pääsemme rauhassa laskeutumaan Anaan. Vähän ihmettelen miksei Marcello tule vastaan, kun todennäköisesti rifugiossa ei ole muita asiakkaita ja hänen on täytynyt nähdä meidän laskeutuvan vuoren rinnettä jo ainakin puoli tuntia. Karmea totuus selviää pian. Marcello on kaatunut moottoripyörällään vuoren rinteellä ja istuu nyt sisällä yksin, jalka poikki tuskaisena ja soittaa jollain radiopuhelimen tapaisella apua. Hän selittää meille sekavasti kaikenlaista ja pian saapuu paikallinen mediheli häntä noutamaan.

Laurikin pyydetään avuksi kantamaan Marcelloa helikopteriin.

Me jäämme yksin tänne Rifugioon vuorten väliin. Meille jäi epäselväksi tuleeko tänne mahdollisesti joku Marcellon kaveri (joka joutuisi siis kävelemään lyhyellä hälytyksellä aikamoisen matkan sateessa ja liukkailla vuoripoluilla) vai huolehdimmeko vain Laurin kanssa täällä itse itsestämme. Koska ketään ei kuulu eikä näy aloitamme kohta omatoimisen ruuanlaiton. Ruoka-aineksia täällä on paljon. Varaukseemmehan kuului se neljän ruokalajin illallinen. Ehkä itse jaksamme kokkailla jotain pastaa tuolta kaapista. Vähän aavemainen tunnelma täällä on tyhjässä talossa vuorten välissä, jossa minkäänlaiset netti- tai puhelinyhteydet ei toimi. Vuorilla hämärtyy jo. Emme usko, että kukaan enää tulee. Kokkasimme pastaa tomaattikastikkeella ja fricoja. Toivomme Marcellolle pikaista paranemista. Huomenna aikaisin liikkeelle omatoimisen aamiaisen jälkeen. Tuskinpa täällä aamullakaan vielä muita on. Koska nettiyhteyksiä ei täällä ole julkaistuu tämä blogipostaus vasta huomenna kun nettiyhteyksiä todennäköisesti taas löytyy.