Koko päivä, puoli kahdeksasta iltapäivä viiteen, kuljettiin aivan rantaviivaa pitkin. Välillä jalan alla oli pehmeää, välillä kovaa hiekkaa, välillä pikkukiviä, välillä kalliota tai kuivaa levää. Ei näkynyt muita ihmisiä kuin yksi yksinäinen surffaaja merellä. Ei laivoja, ei moottororiveneitä, mutta valtavasti vesilintuja ja taivaalla hanhiauroja matkalla Suomeen.
Ihmeteltiin outoa, vinkuvaa ääntä mikä kuului hiekasta. Sitten muistin lukeneeni jotain laulavasta hiekasta. Hiekkarakeista ja tuulesta tulee sellainen viheltävä ääni.
Nyt tultiin Noa-Rootsin kuntaan. Tänne saapui ruotsalaisia asumaan jo 1200-luvulta lähtien.
Ruotsalaisuus näkyy vielä paikan nimissä. Ruotsalaisia arvellaan olevan jäljellä enää noin tuhat. Kuvan henkilö ei edusta ruotsalaisvähemmistöä.
Dirhamin kylä olisi ollut normaali etapin päätepiste. Mutta koska Dirhamiin jääminen olisi pidentänyt seuraavan päivän etapin kohtuuttoman pitkäksi, niin oli päätetty, että poiketaan Dirhamissa vain kaupassa ja jatketaan matkaa Elbikun suuntaan Roostan puhkekeskukseen.
Täällä on kymmenittäin punaisia lomamökkejä eikä ketään muita asiakkaita meidän lisäksi. Monta sataa henkeä vetävä ravintola on kuitenkin jostain käsittämättömästä syystä, ja meidän onneksemme, auki. Saadaan ruokaa ja kun ilmoitetaan että aamiainen klo 9 on meille liian myöhäinen, saamme styrox laatikon täynnä aamiaistarpeita. Kyllä kelpaa huomen aamulla! Lauri saa syödä kuusi donitsia, minä en niistä niin perusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti