PASSO DELLA FUTA - SAN PIERO A SIEVE

Muutama sananen vielä eilisestä illasta. Emäntämme Paola oli luvannut loihtia meille degustatzione illallisen. Maistelumenu illallinen on mielestäni useita pieniä annoksia sisältävä usean ruokalajin illallinen. Paolan illallinen kuitenkin sisälsi 8 ruokalajia ja jälkiruoan. Mutta eivät ne eri ruokalajit mitään pieniä olleet vaan lähes normaalikokoisia! Olimme ähkytäynnä jo kolmen ensimmäisen jälkeen ja sitten ruokia vain tuli ja tuli aina vain lisää. Nuori italialaispariskunta joka myös majoittui Paolan paikassa, kuiskasi meille, kun Paola taad kerran hävisi keittiöön, että " she is crazy".

Tyttö kasasi aina salaa puolisonsa lautaselle kaiken mitä ei jaksanut syödä. Aamulla kaveri totesi hiljaa, että oli nukkunut aika huonosti, liian ruuan takia.

Paola vei meidät aamulla jeepillään takaisin samaan paikkaan,, mistä oli eilen hakenut meidät. Meno äkkijyrkällä, suuria kiviä täynnä olevalla tiellä oli yhtä pelottavaa kuin eilenkin. Lauri tosin totesi, että tämä on Paolan kotitie, jota pitkin hän on ajanut tuhansia kertoja, kai hän nyt tällä tiellä selviää.

Kun päästiin polun alkuun, heti alkoi aamun kapuaminen päivän ensimmäiselle vuorelle. Oltiin tyytyväisiä, että oltiin päästy niin aikaisin liikkeelle. Kello oli vasta vähän yli kahdeksan. Ensimmäinen vuori oli Monte Gazzaro. 

Huipulta oli hienot maisemat, mutta alaspäin meno sitten ottikin aikansa.

Alempana vuoren rinteellä saatiin ihailla kukkaloistoa. Kevätvuohejuuret ja muutkin kukat kukkivat.

Lähes koko päivä kuljettiin metsäisiä vuoripolkuja. Vuorten rinteiltä ei ilmeisesti metsää hakata. Kauas horisonttiin näkyi vain metsänvihreitä vuoria.

Päivän loppupuolella poikettiin Sant Agathan pikkukylään. Pikkukylän baari pärjää varmasti oikein hyvin vaeltajien ansiosta. 

Pizzatauko 

Ja ykskaks yllättäen kylän läpi marssii oppaan johdolla iso porukka aasialaisia turisteja. Kahvilassa istuvat ihmettelevät. Kylä on niin pieni, vain yksi pääkatu, miksi aasialaiset tuodaan tänne? Ehkäpä ihastelemaan tyypillistä Apenniinien alueen pikkukylää? Kukaties!

Sant Agathan jälkeen ilma on lämmennyt hurjasti. Lopppäivä kävellään peltojen keskellä ja odotellaan milloin San Piero a Sieven kaupunki vihdoin tulisi näkyviin. Vasta kuuden aikaan illalla ollaan kaupungissa. Tästä tuli pitkä päivä!

Lähdetään vielä illalliselle eilisen englantilaisen pariskunnan kanssa. Olivat ottaneet loppumatkaksi taksin Sant Agathasta, koska päivän vaellus oli ollut heidän mielestään vähän liian "demanding". Huomennakin aikovat ilmeisesti turvautua taksiin.  Me aiotaan kuitenkin kävellä.

MADONNA DEI FORNELLI - PASSO DELLA FUTA

Tänään oli maisemallisesti hienoin päivä tähän mennessä. Aamulla herättiin auringonpaisteeseen ja majatalon viereisestä kaupasta ostettiin lounaseväitä mukaan. Kauppakissa tervehti kauppaan tulijoita.

Katselin aamiaisella Laurin vaelluspaitaa. Kuvaa hyvin tätä reittiä, vuorenhuippuja toisensa jälkeen.

Tämän päivän vuorenhuippu oli Monte Luario. Heti aamulla alkoi nousu vuorelle.

Välillä päästiin kulkemaan aika kauniissa vaaleanvihreässä pyökkimetsässä.

Aika kiva yllätys ilmaantui Luario vuoren rinteellä. Maksa mitä jaksat kahvio. Vaeltajat ovat niin ilahtuneita tällaisesta yllätyksestä, että maksavat paljon enemmän kuin normaali kahvilassa. Niin mekin.

Pian tullaan Flaminia Militarelle. Se on siis yli 2000 vuotta vanhaa roomalaisaikaista tietä. Antiikin aikana tie johti Arezzosta Bolognaan. Koko Via degli Dei on saanut alkunsa tästä tiestä. Pari harrastelija arkeologia löysivät osia tiestä vuonna 1979. Siitä lähti vähitellen kehittymään ajatus vaellusreitistä.

Nyt siirryttiin Emilia -Romagnan alueelta Toscanaan.

Hetken ihmeteltiin mihin kaikki "vanhat" vaeltajat ovat kadonneet, kunnes mukavat englantilaiset taisivat ilahtua yhtä paljon meidän seurasta kuin me heidän.

Karen ja Dennis ovat vaeltamassa Via degli Deitä järjestetyllä matkalla. He kulkevat itsenäisesti, mutta heille on joku varannut valmiiksi majoitukset ja suunnitellut valmiiksi päivämatkat. Ja matkalaukutkin kuljetetaan aina odottamaan seuraavaan majapaikkaan autolla. Kerroin että minusta juuri se matkan suunnittelu ja majapaikkojen varailu on yksi hauskin osuus matkaa. Ja toisekseen tuollainen valmisvaellus tulee noin kolme kertaa kalliimmaksi kuin itse suunniteltuna.

Saavutaan viimein Passo Della Futaan. Siellä ei oikeastaan ole muuta kuin saksalaisten sotilaiden hautausmaa ja leirintäalue.

Laitan leirintäalueen baarista viestin meidän agriturismon isännälle että olemme odottamassa siellä. Fabrizio on luvannut hakea meidät sieltä autolla koska agriturismoon olisi matkaa vielä kahdeksan kilometriä. Tuleekin emäntä Paola jeepillä. Jeeppi ontarpeen. Tie on aika hurja!

MONZUNO - MADONNA DEI FORNELLI

Erinomaisen omatoimiaamiaisen jälkeen lähdettiin Monzunosta kohti toista tyypillistä Apenniinien pikkukylää Madonna dei Fornellia. Koska tiedossa oli lyhyt vaellus, niin lähdettiin liikkeelle vasta kymmenen aikaan ja kaupan kautta.

Korkeuskäyriäkin on joskus ehkä hyvä silmäillä. Reitin korkein huippu näytti vielä olevan edessäpäin.

Jostain kuului kuinka joku harjoitteli vielä trumpetilla asteikkoja. Kyllä on puhallin musiikki kunniassaan tässä kylässä, kun eilisessä orkesterissakin soitti varmaan yksi viidesosa pikkukylän asukkaista.

Alkumatkasta juttelemme hollantilaisen pariskunnan kanssa jotka lähtivät juuri vaeltamaan Monzunosta. Mark on hyvin kiinnostunut kun kerromme olevamme Suomesta. Hän arvostaa suuresti Suomen koulujärjestelmää. Hän on itseasiassa tutkija ja kasvatus- ja koulutus on nimenomaan hänen tutkimusalaansa. Vähän pelkään, että hän alkaa tenttaamaan meitä aiheesta. Rankka ylämäki ja todella kuuma. Ei oikein englannin sanat tule mieleen. Mutta pariskunta menee menojaan. Törmäämme heihin kyllä myöhemmin.

Muta ( italiaksi fango, kai) on ollut vaeltajien harmina. Taas eteen tulee mutakohtia, mutta niistä selvitään kun kierretään metsän kautta. Syntyy jatkuvasti uusia polkuja.

Päästään kivalle kukkulalle, jossa kasvaa kastanjapuita. Monzunon kastanjat on alueen nimi. Kastanjoita on täällä viljelty tuhansia vuosia ja puukin voi kasvaa tuhatvuotiaaksi!

Kastanjametsä oli Monte Veneren rinteellä ja itseasiassa jo Monzunokin oli Venus vuoren rinteellä.

Lyhyt päivä ei sitten ollutkaan niin lyhyt. Paljon mentiin taas ylös ja alas. Ihmettelin mistä nämä opaskirjan tekijät keksivät näitä aikoja. Ainakin pari tuntia on aina lisättävä matkan pituuksiin.

Joku irvileuka on keksinyt vaeltajia hauskuttamaan pikku tauluja. Ja nämä ovat tietysti aina rankimmassa paikassa jonkun vuoren päällä. Reittihän on luokiteltu keskivaikeaksi tai haastavaksi, niin tuskinpa kukaan oikeasti kuvitteleekaan, että easy walk.

Tuuliurut rinteessä ovat äänettömät.

Vihdoin saavutaan Madonna dei Fornelliin. On hauska kun laskeudutaan kylään ja mikä vilinä ja huiske. Rinkkselkäisiä vaeltajia riittää ja tervehdyksiä vaihdetaan. Hollantilaisetkin ovat täällä. 

Ja kyläbaari tarjoilee tietysti Via degli Dei olutta janoisille patikoitsijoille.

Madonna dei Fornelli eli liesien Madonna. Outo nimi, pitää vielä selvittää nimen taustaa.

BADOLO - MONZUNO

Erinomaisen illallisen jälkeen ( ja jaksoimme muuten hyvin kävellä ravintolaan ja takaisin) rauhallinen yö Nova Arborassa. Heräsin kuitenkin jostain syystä yöllä ja aloin miettiä kenkiä. Vaelluskengät täytyi jättää täällä ulos terassille. ( mikä on hyvin ymmärrettävää kuran ja mudan vuoksi). Tai siis meillä oli vaelluskengät ja muutamalla muulla myös. Loput majoittujien  kengät olivat märkiä ja mutaisia lenkkareita. Ikävä tosiasia on että tällaisissa paikoissa ja tilanteissa kenkiä häviää. Toisin sanoen joku ottaa ja vie kenkäsi. En saanut jatkettua uniani, ennenkuin hiljaa sukkasillani hiivin hakemaan vaelluskenkämme sisään huoneeseen. Meidän kenkämme eivät edes olleet mutaiset, mutta sama sääntö, kengät ulos, toki koski kaikkia. Ulkona terassila kuului uskomaton pöllöjen konsertti ja samalla tunsin itseni aikamoisen rikolliseksi, salakuljettaessani kengät sisään. Loppuyön nukuinkin sitten rauhallisesti.

Aamulla syötiin marmelaadi- aamiainen. Talon omia marmelaadeja, sen seitsemää sorttia. Voi kun olisi ollut edes jotain suolaista. Voikin on suolatonta!

Aamun suunta oli kohti Adonis - vuorta (Monte Adone). Vuoren huipulle nousu onnistui yllättävän helposti. Oltiin toki lämmitelty pari päivää sitten Monte Lussarille nousulla ja Lussari on paljon korkeampi vuori.

Mukava nuorisoporukka Adonen huipulla osoittautui sairaanhoitajaopiskeljoiksi Bolognasta.

Porukka jatkoi matkaa ennen meitä, mutta yksi tytöistä palasi takaisin ja tuntui etsivän jotakin. Kysyin mitä hän on hukannut. Osoitti hiuksiaan ja tajusin heti, hiuslenkki. Sanoin, että poimin sen polulta ja annoin hänelle. Me hiuslenkki- ihmiset ymmärrämme toisiamme! 😅

Vuorelta laskeutuessa alkoi vähitellen sataa. Mikä homma! Suojaa puhelin, rahat, etsi goretex-takki ja -housut rinkasta, vaihda ne päälle, laita rinkan päälle rinkan sadesuojus ja vedä vielä kaiken tämän päälle sadeviitta. Ja juuri kun olet tämän koko operaation saanut suoritettua, sade loppuu ja aurinko alkaa paistaa. ☀️

Suunnattiin roomalaisaikaiselle tielle, metsän keskelle.

Ennen Monzunoon saapumista kohtaamme aikamoisen määrän vaeltajia. Ja iloinen yllätys, onhan sitä vanhempaakin väkeä liikkeellä. Emme olekaan ainoita!

Ollaan nyt huomattu, että kun italialaiset tuntuvat aluksi kovin varautuneilta, niin on vain rohkeasti tehtävä itse aloite. Jää murtuu nopeasti ja sen jälkeen ovat hyvin sydämellisiä. Voi olla että osittain on kyse kielitaidosta. Englanti on vaikea kieli italialaisille.

Kun vihdoin päästään Monzunon kylään, meitä vastassa on kokonainen torvisoittokunta!

No, eivät he meidän takia soittaneet, mutta ei myöskään selvinnyt mikä juttu tämä oli, kun ei heillä oikein yleisöäkään ollut. Meidän majapaikan isäntä selitti jotain outoa, että he soittavat maaseudun musiikkia!!?? Joku perinnejuttu jota ei ymmärretty.

Kun vaeltajaa hemmotellaan majapaikassa jalkarasvoilla ja arnikkivoiteilla, hän on onnellinen.

Taas nautittiin illalla erinomaisesta ruuasta kyläravintolassa. Muistan joskus lukeneeni, että Italiassa toimii joku vaellusyhdistys, jonka nimi on vapaasti suomennettuna jotain sellaista kuin " kaksi askelta ja hyvä illallinen". Liekö kyseinen yhdistys tämänkin reitin takana. 😊

BOLOGNA - BADOLO

Herättiin raikkaaseen aamuun ja auringon paisteeseen. Omatoimisen aamiaisen jälkeen päätettiin, että Reno- joen tulvimisen, mudan ja yhden sillan katoamisen vuoksi oli Reno- jokea kuljettava oikeaa puolta. Normaalisti kävelijät kulkevat vasenta laitaa ja pyöräilijät oikeaa laittaa. Niin paljon oli kuitenkin tulvasta ja mutaongelmasta varoitettu sosiaalisen median ryhmissä, että päätettiin uskoa. Lähdettiin hetkeksi takaisin päin ja pyöräilijöiden reittiä joen oikeaa laitaa. Heti kun päästiin joen oikealle puolelle meidät saartoi porukka vapaaehtoisia ekologisia puistonvartijoita!

Porukka oli selvästi tohkeissaan kun pääsivät selittämään meille sekavasti ties millä kielten sekoituksella, että juu joen vasenta laitaa ei kannata mennä, pitää mennä oikeaa laitaa. Vaikeaa saada heidät ymmärtämään että, tiedetään jo!

Vihdoin ylitetään tuo pahamaineinen tulviva joki.

Napolin poika kävelee meitä vastaan. On lähtenyt Firenzestä ja kohta jo perillä Bolognassa. Oikein pursuaa hyvää tuulta. Kerromme, että enää noin kymmenen kilometriä Bolognaan.

Seuraavaksi meitä alkaa jututtaa italialainen kaveri, joka on tullut autolla joen rantaan ja on kovasti juttutuulella. Hänellä on kummallisia käsityksiä. Pohjoimaalaiset eivät kuulemma pidä italialaisista, kun Italialaiset ovat köyhempää kansaa. Yritämme vakuuttaa ettei moiselle alemmuuden tunteelle ole mitään aihetta. Kaveri olisi jatkanut juttuaan vaikka kuinka kauan, mutta halusimme jo jatkaa matkaa. Iloinen yllätys, palazzo d'Rossin kohdalta löytyi kahvila!

Eteenpäin! Nyt alkoi polku jo nousta ja ensimmäiset mutakohdat. Osa vaeltajista vain käveli kylmän rauhallisesti mudan läpi. Me etsimme pienimmätkin mahdollisuudet päästä jotenkin kiertämällä mudan ohi. 

Muita vaeltajia on yllättävän paljon. Millään muulla Italian vaellusreitillä, lukuunottamatta Via Francigenaa, ei olla nähty tällaisia vaeltajamääriä. Kaikki joita on kohdattu ovat olleet italiaisia. Nuoria tai harmaita ukkoja. Vanhemmat, ikäiseni naiset loistavat poissaolollaan. Väkimäärää selittää ehkä myös pitkä viikonloppuvapaa ja monet vaeltavat vain muutaman päivän eivät koko matkaa.

Le nocciole degli Dei luomutila myy polun varrella kävelijöille tilan tuotteita maisteltavaksi. Pähkinöitä ei tosin ollut.

Saavumme majapaikkaamme Badolossa.  Nova Arbora on samalla mielenkiintoinen kasvitieteellinen puutarha. Isäntä Andrea toivotti meidät tervetulleiksi. Paikka on täynnä. Osa vaeltajista nukkuu teltassa puutarhassa.

 

Lähdemme illaksi syömään kyläravintolaan, parin kilometrin päähän. Andrea huomautti meille, että yleensä vaeltajat haluavat sinne kyydin autolla. Ilmoitimme että kyllä me jaksamme kävellä sinne. Näytti vähän hämmästyneeltä. Hah! Me taidetaan olla ikäiseksemme ilmeisesti aika hyväkuntoisia. 😉