Tänään alettiin oikeasti nousta vuoristoon ja vanhoille muulipoluille.
Aamulla meidän emäntä Paola vilkutteli meille ikkunasta kun lähdettiin.
Paola puhui hyvin englantia ja kertoi, että maatila oli alunperin hänen isovanhempiensa ja hän itse oli syntynyt ja työskennellyt Milanossa. Ja Paola vahvisti käsityksemme siitä, että ravintolaruoka on Italiassa aina sitä parempaa mitä syrjäisempi on ravintolan sijainti. Hän ei koskaan itse menisi esim Milanossa ravintolaan syömään! Eilinen illallisravintolammekin, jonne Paola meidät vei, oli jossain vuoristossa, keskellä ei mitään, mutta niin vain alkoi sinne illan mittaan kertyä ihmisiä. Ja turha varmaan sanoa, että ruoka oli hyvää!
Pometossa, niin pieni kylä kuin se onkin, on kaksi baaria ja pieni kauppa. Sunnuntaiaamu ja kauppa aukesi kahdeksalta. Oltiin heti ensimmäisenä asiakkaina ja kuin taikaiskusta myyntiin tuli kuumia pizzoja, joista saatiin mukaan meille eväsruoka. Päivän lounas on nyt varmistettu!
Aamupäivälle saatiin sydämentykytystä kerrakseen, kun vanhan papan neljä koiraa päättivät, että me emme kulje heidän isäntänsä pellon laitaa. Jähmetyimme paikalleen. Koirista suurin näytti meille hampaitaan ja haukkui ja murisi jos otimme askeleenkin eteenpäin. Jähmetyimme paikalleen.
Isäntä sai vihdoin koirat ymmärtämään, että meillä oli lupa mennä. Jopa meille heilutettiin häntää hiukan.
Pienen Caminatan kylän ja baarikahvien jälkeen alkoi kunnon ylämäkeen puurtaminen, jota jatkuikin sitten loppupäivän. Caminatan baarin isäntä totesi, kun sanoimme,että menemme Grazziin, että " juu sehän on ihan lähellä!" Ihan lähellä varmaankin autoilijalle, mutta meiltä matkaan vuorten yli taisi mennä noin kuusi tuntia.😅
Vuorilla, matkan varrella, törmäsimme porukkaan, joka ilmeisesti oli ostanut, vanhan muutaman talon hylätyn kylän ja rakensivat sinne jonkinlaista meditaatiokeskusta, joka pohjasi argentiinalaisen filosofin Mario Rodriguez Cobosin ideoihin. Porukka vaikutti olevan hurjan innoissaan. Keskuksen avajaiset kesäkuussa ja kaikki vielä pahasti kesken.
Rakenteilla heillä oli myös pyöreä kivinen tai betoninen tila, jossa oli ihan mieletön akustiikka!
Onneksi tajusimme jakaa tämän vaativan osuuden puoliksi. Vasta neljän aikaan ilmestyy näkyviin Grazzin pieni kylä.
Majoituksen varaaminen tästä pikkukylästä oli monen mutkan takana. Majapaikkoja on kylässä kolme. Yksi ei vastannut koskaan mitään. Yksi vastasi, että heidän majoituksensa on täynnä. Kolmas jossa olemme, on huoneisto, jonka isäntä puhuu vain italiaa. Ja hänelle täytyi välttämättä soittaa, jostain ihmeen syystä. Onnistui lopulta sekin. Tämä on hieno ja tilava asunto! Kun kysyin puhelimessa ruokailusta, isäntä sanoi, että ravintola on ihan lähellä! Kylässä ei ole kauppaa. Hah, lähellä on toki eri asia kävelijälle ja autoilijalle! Kun on kävellyt jo kahdeksan tuntia vuoristossa rinkan kanssa, päässyt vihdoin majapaikkaa, käynyt suihkussa, niin ei ihan hirveästi tee mieli lähteä tallustelemaan ravintolaan neljän kilometrin päähän ja sitten vielä pimeässä takaisin.
Koska meillä näytti olevan asunnossa hyvä keittiö, kysyimme voisimmeko ostaa vähän raaka- aineita, niin tekisimme illalla ruokaa. Stefano, isäntämme lupasi kysyä mammalta. Hetken päästä mamma toi meille tomaatteja, kahta erilaista juustoa, leipää, omenoita, kivennäisvettä ja tietysti viiniä!
Mamma oli naurusta kippurassa kun yritin puhua hänelle italiaa. No, ehkä emme aina ymmärtäneet toisiamme. Mamma sanoi dentro ja minä luulin että dento eli hammas.
Huomenna Bobbioon, joka on joskus valittu Italian kauneimmaksi kaupungiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti